Halu luovuttaa
Taka-pakkia tuli terapianjatkumon suhteen. Psykiatrini ja terapeuttini kirjoittivat hyvät lausunnot Kelaan, mutta koska olen ”edistynyt” niin paljon, ei terapian jatkoja myönnetä, vaan vastuu terapian järjestämisestä kuuluu nyt kolmen vuoden jälkeen kunnalle. Tästä minussa valtava hätä, joka sitten veti taas täysin tunneruletin pyörteisiin. Menin kai vähän enemmän ”pois päältä” kun lähipiirikin alkoi hätäillä. Työkaverini kyseli, mikä mättää, vaikka omasta mielestäni toimin normaalisti. Olin jo hylkäämässä koko nykyistä elämääni ja valmis vaan pakenemaan. Muuttamaan ambomaalle yksin. Aloittamaan elämäni alusta. Luomaan itseni jälkeen uudestaan. Pakenemaan kaikkea. Itseäni ja tarvitsevuuttani. Ehdin jollakin tasolla kirota itseni alimpaan helvettiin luottamisesta ja puhumisesta, siitä kuinka luotin ja yritin muka voida paremmin. Ei mua voi kukaan auttaa. Kaikki ihmiset on vaan paskoja ja satuttaa tai hylkää. Mä en tarvi mitään keltään, ikinä! Mä en luota kehenkään. En puhu kellekkään, mistään ikinä mitään. Ja tämän olotilan kanssa kuitenkin töissä hymyilin asiakkaille ja keskustelin ihan irtonaisena muiden kanssa. Vain tarkkasilmäisin työkaverini huomasi minussa muka jotakin. No sekin sai nyt taas lisäinfoa mun ”tilastani” ja persoonastani. Mikä hävettää ja suututtaa ja samalla helpottaa ja rauhottaakin. Vaikka herättää myös tämmöisen vainoharhaisen puolenikin, jonka mielestä toikin vaan on paska ja naureskelee seläntakana. Ja siis aikuisena en todellakaan koe ja ajattele näin.
Joka tapauksessa, tuo luovutus halu siis vahvana pinnassa. Halu vetäistä itseni irti tunteista ja tarvitsevuudestani. Halu kieltää itsestäni kaikki ” ei-sallitut” puolet ja niiden sisältävät tunteet. Eristää ja lokeroida tämäkin terapiaprosessi ja aika irralliseksi osaksi itseäni. Jos tämä loppuu, niin hylkäämisen tunne, vitut. On liikaa. Vittu mua kiinnosta paskan vertaa mitä terapianjatkolle tapahtuu. Irrallisuus mussa kasvaa tämän sisäisen hädän myötä eikä aikuinen pysy ohjaksissa. Pompin olotilasta toiseen taas vauhdilla ja joudun pinnistelemään itseäni kasaavana. Pienet minussa piiloutuu. Ne pelkää. Niitä itkettää koko ajan. Aikuinen yrittää lohdutella samalla kun teinit raivoaa, ettei me Vittu tarvita mitään. Me pärjätään vallan mainiosti ilman mitään saatanan vanhaa pierua. Tyhmäpää terapeuttia, jolla toinen jalka jo haudassa. Sen pitäis olla jo eläkkeellä ja kuolee kuitenkin vaikka jollain ihmeellä saataisiin terapiaan jatkoja. Ei se oikeesti meitä jaksa. Se vaan yrittää nyt koukuttaa mut luottamaan uudestaa.
Oli se suloinen, kirjoitti vielä lausunnon tonne jollekin sairaanhoitopiirin työryhmälle, siitä miten mulle olis muka tärkeetä tän hoitosuhteen jatkuminen. Vitut. Joo oikeasti ei tämmöstä luottamusta mussa näin monella tasolla kovin helposti rakenneta ja mä tiedän itsestäni, että jos nyt joudun aloittamaan alusta jollakin uudella ihmisellä vetää mussa kontrolli herkästi kiltin hymynaaman päälle ja hetken käyn muka tuntemassa ja sitten näppärästi vakuutellen tarpeeksi rauhallisesti lopettelen terapian ja ahdistus taas alkaa minussa kasaantua, kun en saakaan enää olla minä. En saakaan enää tuntea. Ei olekaan enää keinoja olla läsnä tunteilleni, kun ei ole aikuisena mallia ja paikkaa missä sitä harjoitella. En ole vielä riittävän vahva toimimaan yksin itselleni aikuisena. En ole vielä valmis. Koen tästäkin itsevihaa ja syytöksiä. Miksi en ole nopeampi? Miksi en osannut suorittaa terapiaa normiajassa? Miksi en saanutkaan itseäni fiksusti järjellä jo kasaan? Miksi olen edelleen ihan rikki? Ihan levällään sirpaleideni keskellä?
Aikuisena tunnen vihaa tätä yhteiskunnan ihmisiä pompottavaa tukisysteemiä kohtaan. Miksi avun hakeminen ja saanti on tehty näin vaikeaksi? On nöyryyttävää tavata eri lääkäreillä ja eri arviointitiimeissä. Tulee olo kuin sirkuskarhulla. Kaikki tahtoo nähdä miltä tämä pentuna pantu sekopää näyttää ja sit kun kontrollissa hymyillen puhun järkevänä työstäni ja perheestäni niin ei kukaan pääse kuorta pidemmälle. Ei kukaan saa käsitystä siitä miten minä sama ihminen voin toisessa hetkessä kouristella lattialla haluamassa kuolla ja sitten taas fiksuna selvittämässä toiveitaan ja haaveistani samalla kun joku minussa vittuilee, että ihan vitun sama muahan ei kiinnosta mikään. Häiriö joka ei näykään ulospäin. Miten se tunnistetaan? En ole sulkeutunut, en lysähtänyt. Olen ryhdikäs, avoin, positiivinen, rauhallinen, hallittu ja silti voin terapiassa ja toisessa tilassa levitä täysin järjettömän oloiseksi kaaokseksi, joka vittuilee ja riehui tai tärisee ja pelkää ja kaipaa vain turvaa ja kainaloa. Minussa näkyy ulos aikuinen, vaikka tunetasoilla olen kaikkea vauvasta innostuvan pienen ja vihaisen teinin kautta vastuulliseen aikuiseen ja kehittävään työikäiseen, josta elämään väsyneeksi vanhukseksi saakka tuntevia tasoja. Jotka tappelevat jatkuvasti keskenään. Huokaus. Voiko minusta tulla eheä kokonaisuus? Saankohan jatkaa terapiaa. Pelottaa. Tarvitsen sitä. Vitun tarvin. Itkettää. Saatanan pikkupentu. Joo mulla ei oo mitään häiriötä. Mä oon tasapainoinen aikuinen. Mä haluun olla. Mä en haluu olla tämmönen. Ei tässä mitään vikaa oo. Täähän on mielenkiintoista. Eipäs kun tyhmää. Ryhmää. Mä oon tyhmä. Enkä tartte mitään.
Voi kuinka vaikeaa on jaksaa olla rauhassa itseni kanssa just nyt. Kunpa tämä turvattomuus ratkeaisi nopeasti. Mä en kestä tätä. Tää syö mut elävältä.
