Hajalla
En tiedä mikä minua ahdistaa. Pelkäsin puoli vuotta että terapia loppuu kuin seinään ja nyt kun sain itseni hakemaan tukea ja keskustelemaan jatkomahdollisuuksista joku minussa iskee jarrua. En tahdo. Tämä oli ihan hyvä näin. Olen vältellyt taidokkaasti pienten minussa tunteita, koska tiedostan että niiden kanssa tarvitsisin enemmän konkreettisella turvaa ja pelkään hajoavani vain lisää, jos alan tippua niihin ilman korjaavaa kokemusta.
Samalla pelkään, että olenkin vain juoksemassa karkuun. Väittelyn haluni ohjaa minua ulos terapiasta, koska se tuntuu turvallisemmalta. Miten voin tietää mitä minä tarvitsen, kun kaikki minussa on ristiriidassa keskenään? Miten voin oikeasti ikinä eheytyä ja tuntea itseni kokonaiseksi? Miten voin oppia sietämään itseäni ja kehoani ja kosketusta jos en voi sitä harjoitella? Missä miten voin harjoitella turvallista normaalia kosketusta? Sellaista vanhemman lapsen välistä turvallista hyvää kosketusta ilman mitään taka-ajatuksia? Miten voin tässä auttaa itseäni? Miten voin tukea toipumistani? Ei tämä hoidu keskustelemalla tai edes yksin tuntemalla. En ainakaan usko. Turhauttaa. Väsyttää. Sattuu, mutten voi mennä lääkäriin, kun en halua että minuun kosketaan. Niskani tarvitsisi hoitoa, mutten voi hakea sellaista, kun jo pelkkä ajatus oksettaa. Joo mä oon ihan kunnossa jo.ei mulla mitään ongelmia ole. Eiks tää oo ihan normaalia?
