haastattelu
Minussa joku oli taas järjettömän itsevarma. Minulta kysyttiin suostuisinko antamaan haastattelun kokemuksiini liittyen ja tottakai minussa heti joku lupautuu. En osaa sanoa ei. No ehkä en olisi edes halunnut sanoa niin. Jollain tasolla haluan auttaa muita puhumaan ja hakemaan itselleen apua. Tahdon päästä itse irti tästä häpeästä, jonka tiedän kyllä kuuluvan aikuisille. Silti heti kun sain lukea toimittajan version sanomisistani iski hirvittävä itseviha ja häpeä. En saisi tuntea noin. Kuulostanpa tyhmältä. Miksi koen tarvetta puolustella noita paskoja? Ja silti tunnen, että noin minä koen. En minä osaa täysin vihata heitä. He olivat minun lapsuuteni tärkeimmät ihmiset pahoista jutuista huolimatta. Pitääkö minun oppia vihaamaan?
Minä tiedän isäni heikkoudet, ei hän ole vain paha. Kännissä hän oli itsekeskeinen hirviö, mutta ei hänestä muulloin ollut vaaraa. Hän ei osannut houkutella ketään luokseen. Hän ei ymmärtänyt tekojaan. Hän ei katunut. Ei pyydellyt anteeksi. Hän ”unohti”. Naapuri puolestaan välitti. Hän oli kivakin. Hän huomioi. Hän tajusi välillä että tekee väärin. Hän pelkäsi, että puhun. Hän pyyteli anteeksi. Oli mustasukkainenkin. Aikuinen mies- pikkutytöstä. Sairasta. Voiko sairasta ihmistä vihata? Hänen huomionsa oli minulle myös elinehto, pelastus. Mikä siis oli pahaa ja mikä hyvää? Pahassa oli hyvää, hyvässä pahaa. Ilman yhtä ei olisi ollut seuraavaa ja koska kaikki vaikutti kaikkeen selvisin. Minulla ei ollut varaa romahtaa, koska äitini tarvitsi tukeani. Oliko sekin väärin. Oli. Jonkun olisi pitänyt nähdä hätäni, mutta miten? Osasin hymyillä ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Osasin olla kiltti ja huomaamaton. Pärjäsin koulussa. Miten kukaan olisi voinut huomata hätäni? No ryyppäävä lapsi olisi luullut herättävän ihmetystä, mutta siitä puolestani tiesivät melko harvat.
Nykyään toivottavasti lasten hätään puututaan herkemmin. Toivottavasti heidät nähdään ja uskalletaan kysyä suoraan vaikeistakin kokemuksista. Tietoisuutta tarvitaan lisää. Ei lapsi puhu vieraalle. Tai jos sanoo niin kieltää herkästi kaiken suojellakseen itselleen kuitenkin tärkeää tekijää. Lapsi on lojaali vanhemmilleen eikä halua näille pahaa. Tuttu paha tuntuu turvallisemmalta kuin kenties parempi vieras, tuntematon tulevaisuus. Kun pahaa on paljon ei lapsi luota hyvään. Ei odota sitä. Ei koe ansaitsevansa sitä. Pahaan tottuu. Se on arkea, eikä siitä osaa kaivata pois, vaikka sen kokeekin vääräksi.
