Ette näe minua
En voi antaa itseni tuntea. En antaa kenenkään satuttaa minua. En kestä jäädä yksin, joten jätän itseni yksin. En anna kenenkään nähdä, mitä tunnen. En halua. Minä pärjään yksin. Olen aina pärjännyt. Minä vihaan kaikkia, jotka muka yrittävät ymmärtää. Paskan marjat. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Ei kukaan oikeasti tajua. Ja se on aivan sama. Minä voin tuntea kun olen yksin. Ei minulla ole silloin hätää. En halua edes yrittää antaa kenenkään olla läsnä. Silloin jään vaan yksin pahemmin. Sitä en kestä. En halua. Minun tunteeni eivät kuulu kellekään. Minun paha oloni ei vaan saa näkyä.
Tänään lähdin terapiasta, koska en kestänyt. En halunnut tuntea enkä saanut pidettyä itseäni riittävästi irti. Riittävästi kasassa. Siitä hirveä Itseviha. Olen säälittävä paska. Vittu kunnossa hallitse tunteitani. Ennen osasin aina vain hymyillä nätisti. Se on ollut vahvuuteni. Mihin se on nyt kadonnut? Tarvitsen sitä. Se on minun turvani. Sen takana saan olla rauhassa piilossa. En aio antaa itseni enää ikinä tuntea mitään kenenkään nähden. En vaan aio. Se satuttaa liikaa. Voin huutaa ja riehua vieraiden edessä. Sillä ei ole väliä. Mutta en anna kenenkään johon edes hitusen luotan nähdä mitään tunteitani, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Se jättää vain enemmän yksin. Se satuttaa vain enemmän. Minun paha oloni ei kuulu kellekään. Ei kukaan tajua mitä helvettiä olen elänyt. Eikä tarvitsekaan. Minun pitää vain unohtaa ja päästä ylitse siitä. Se on ollutta ja mennyttä. Mitä se nyt enää mihinkään vaikuttaa? Miksi edelleen sattuu? Miksi edelleen on näin vitun vaikeaa? Miksi olen näin tyhmä, etten pääse irti? Miten vitussa minun pääni on näin idioottimainen? Minäkö muka fiksu, joo joo? Toosi. Olen tyhmä pantava pentu, lelu, roska, emäntä, orja. Arvoton huora. Miksi en tajua sitä ja elä sen kanssa?
En halua puhua koskaan kellekään. En avata suutani. Voin vain hymyillä ja leikkiä robottia, jolla kaikki on kivasti. Se on tuttua. Se on turvallista. Siinä olen ollut hyvä. Sen haluan takaisin. Silloin pärjään. Silloin selviän. En halua tuntea. Tunteet on turhia. Ne vaan sattuu. Enkä halua sitä.
Miten vitussa noi idiootit äijät eivät vain hoitaneet hommia loppuun. Kumpikin uhosi, miten Vittu tappaa mut. Olis saatana tehneet niin, niin mä olisin päässyt vähemmällä. Mä en kituisi täällä. Eutanasia kuulostaisi oikein rauhoittavalta, pitäis vissiin muuttaa Hollantiin.
En mä tahdo kuolla. Mutta vihaan elämääkin. Vihaan näitä paskoja. Vihaan tuntemista ja tunteita. Vihaan itseäni. Vihaan tyhmyyttäni. Vihaan koko saatanan epäoikeudenmukaista elämää. Vihaan kykenemättömyytäni päästä irti vihasta. Samalla en mielestäni tunne vihaa. En koe sitä. En tunne sitä omakseni. Tuo on jonkun muun tunne. Ei minun. En minä vihaa mitään.
En jaksa tuntea mitään. En halua. En halua puhua. En kirjoittaa ja silti teen niin. Ja vihaan tätäkin. Kuka Vittu selviää järjissään tästä kaikesta paskasta? En minä ainakaan. En ole vahva. En ole. Osa minusta haluaa luovuttaa. Osa ei ymmärrä miksi, eihän minulla ole mitään ongelmaa. Olen ihan paloina. Osissa. Rikki. Enkä tiedä mihin minun pitäisi jatkaa. Mikä auttaa? Mikä rikkoo lisää?
