Ennaltaehkäisyä
Rakastan työtäni. Tai ainakin se minussa joka tajuaa käyvänsä töissä, joka ei ihan tiedosta olevansa naimisissa ja on hemmetin asiantunteva ja fiksu ja näppärästi irti omista kokemuksistamme, mutta soveltaa alituisesti tietoaan työssään. Tai jotakin muuta yhtä sekopäisen kuuloista.
Joo loma unohdettu ja eka työviikko takana. Jotenkin väsynyt mutta tyytyväinenkin olo. Jokainen ”onnistuminen” työssäni. Jokainen edes hitusen lämpöiseen suuntaan ohjattu varhainen vuorovaikutus vanhemman ja lapsen välillä ennalta ehkäisee lapsen joutumista kaltoinkohtelun uhriksi. Näin uskon tai ainakin haluan uskoa. Rakastettu, hoivattu, huolehdittu lapsi uskaltaa kertoa mahdollisesta kaltoinkohtelustaankin nopeammin ja saa apua kun häntä uskotaan. Välittävä vanhempi on epätodennäköisemmin hyväksikäyttävä lastaan kohtaan. Kiintymys toimii turvana molemmin puolin. Toki poikkeuksia löytyy, mutta haluan kokea, että työni on merkityksellistä. Haluan uskoa, että siinä pystyn kääntämään omia kokemuksiani viisaudeksi kohdata riskiperheitä suoran avoimella tavalla, joka toivottavasti herättää heidät kuvitelmastaan, että vauva hoituu siinä sivussa toisella kädellä vähän ruokaa naamaan tyrkäten. Jotkut eivät tähän muutokseen pysty ja haluan bongata heidät. Viedä asiat eteenpäin ja varmistaa, että lapsen etu menee vanhemman itsekkyyden ohitse. Yksin en voi vaikuttaa. Tiimiä tarvitaan. Kontakteja tarvitaan. Kaikkien vahvaa yhteistyötä lapsen edun nimissä tarvitaan. Se ei ole niin itsestään selvää miltä kuulostaa. Kollegtiivinen dissosiaatio pahojen asioiden edessä vaivaa edelleen liian herkästi sosiaali-ja terveydenhuolto henkilökuntaa. Harva vanhempi myöntää olevansa paska. Harva tunnustaa kaltoinkohtelevansa lastaan, vaikka merkit olisivat selkeät. Aikuista uskotaan edelleen lasta herkemmin! Se on surullista! Se on väärin!
