Energiaa auringosta
Tänään on ollut oikea akkujen latauspäivä. Kevät auringon hellä kosketus ihollani parantaa pahinta sisäistä kylmyyden tunnettani, se antaa toivoa luoden uutta elämää. Herättää luonnon talviunestaan. Imen valoa sisääni ja nautin rauhallisesta hetkestä pihamaalla. Vaikka mieleni kiitää vielä osittain omilla teillään, olen taas saanut kiinni myös hetkestä. Osaan olla läsnä ja nauttia elämästäni. En elä vain synkkyydessä. En pyöri jatkuvasti ikävissä muistoissa, vaan osaan myös kerätä uusia kokemuksia. Haluan luoda tästä päivästä, tästä hetkestä valokuvan mieleni syövereihin. Haluan täyttää muistini kauniilla kuvilla. Miellyttävillä hetkillä, jotka toimivat vastapainoina ja voimaa antavina puskureina pahan päivän kohdatessani.
Katselen lapseni huoletonta leikkiä, muistan miten osasin itsekin pienenä tarttua kiinni pieniin asioihin ja luoda niistä itselleni oman maailman. Tuota taitoa kaipaan ja haluan opetella uudelleen. Haluan käyttää energiaani johonkin luovempaan. Piirtämiseen, muovaamiseen, kirjoittamiseen. Johonkin, mistä jää hyvä mieli. Miten aikuisuuden myötä katoaakin helposti taito tarttua hetkiin, jotenkin sitä tylsistyy ja jää paikoilleen junnaamaan? Etsiytyy vain rauhaan, josta helposti tuleekin passivoiva ja tylsyyteen ohjaava pakokeino nautinnosta. Pienet lapset ovat spontaaneja, ne innostuvat hetkessä ja suuttuvat/turhautuvat yhtä nopeasti. Heille elämä on seikkailu, jossa edetään koko ajan kohti uutta. Pysähtymiseen täytyy ohjata, mutta heille se on vain välttämätön paha. Aikuisena tuntuu kaikki kääntyvän päälaelleen. täytyykin yhtäkkiä potkia itseään liikkeelle. Täytyy kannustaa ja rohkaista itseään kohtaamaan uusia haasteita. Uteliaisuus ei enää tulekaan luonnostaan, vaan se täytyy opetella uudestaan. Väsymys painaa helposti aikuisen alleen, kun lapsi taistelee sitä vastaan viimeiseen saakka. Lapsi ei halua menettää hetkeäkään. He katsovat maailmaa aina uusia haasteita etsien. Uusin silmin. Miksi en aikuisena toimisi samoin? En minä vielä tiedä maailmasta juuri mitään. Osaan vasta murto-osan tämän kaikkeuden asioista. Miksi en kehittäisi itseäni? Voisin etsiä uuden harrastuksen, uuden kiinnostuksen kohteen, jonka avulla kehitän itseäni ja virkistän aivojani. Opiskelulla ravitsen henkistä kasvuani ja saan onnistumisen kokemuksia. Mutta mitä haluan oppia, jotain uutta kieltä olisi ainakin helppo opetella ihan kotonakin. Tai sitten voisin opetella virkkaamaan niitä ihania mattoja, joiden kuvia ovat sisustuslehdet pullollaan. Kaitpa minäkin puukäsitöitä koulussa opetellut poikatyttö, voisin tuon taidon oppia. 😉
Kaikki tämä virta on lähtöisin tuosta kevään ihanasta ihmeestä – auringosta, joka on luonnon oma masennuslääke. Valo ja lämpö, niiden avulla kaikki tuntuu taas mahdolliselta. Kaikki saa uuden merkityksen. Talven kuollut kylmyys on selätetty ja vuoden kierto alkaa jälleen alusta. En ole talvi ihminen. Minun on vaikeaa löytää talvesta hyviä puolia. Kyllä luonto on kaunis pakkaspäivänä, mutta se on silti kylmä ja kuollut, ihan kuin sisimpänikin. Jotenkin elän ja hengitän yhdessä luonnon kanssa. Se vaikuttaa minuun ja mielialoihini. Minussa on sittenkin vielä läsnä tuota lapsenomaista hetkessä elämistä, koska olen niin vahvasti kiinni tunnetiloissani ja niiden vaikutus on kokonaisvaltaista. En osaa ajatella ja tuntea tai puhua ja tuntea yhtäaikaa vaan tavallaan ne sulkevat toisensa ulos ja analysointi tapahtuu jälkijunassa.
Juuri nyt haluan vain tuntea ja nauttia tästä tunteesta! Minullakin on oikeus hyviin asioihin elämässäni. Minullakin on kyky tuntea iloa, onnellisuutta ja nautintoa elämän pienistä arkihetkistä. Juuri nyt olen kiitollinen elämästäni. Se on kaunis lahja. Se on arvokas. Se on hauras ja haavoittuvainen. Se ei ole itsestään selvyys.
