En enää yksin
Vaikken vieläkään pysty tuntemaan ja puhumaan yhtaikaa osaan ja uskallan antaa pikkuisen tunteiden näkyä yhä selvemmin. Osaan tukea itseäni. Uskallan hetkittäin tarttua myös läheisteni käteen. Ottaa vastaan turvaa ja tukea. Minun ei ihan koko ajan tarvitse yrittää vakuutella (ennenkaikkea itselleni) selviäväni ja pärjääväni yksin. Nämä ovat varmasti monille muille täysin kummallisia pohdintoja. Miksi sitä muka ei voisi pyytää apua? Ihmiset, jotka ovat oppineet luottamaan muiden ”hyvyyteen” eivät käsitä, miten jollekin toiselle tuen pyytäminen ja vastaanottaminen voi olla järjettömän vaikeaa. Toivo paremmasta kuitenkin elää. Luottamus itseen ja sitä kautta myös muihin ihmisiin kohenee pikkuhiljaa!
