Empatiasta
Mietittiin mieheni kanssa onko empatiakyky häviämässä nyky-yhteiskunnasta. Ainakin sen puute tuntuu kulkevan melko tiukasti käsikädessä ulkoisen toimeentulotason mukaan. (Toki poikkeuksiakin löytyy) Voihan tietysti olla, että kateellisena pienituloisena haluan vain panetella äidin ja isin pikkukullannuppuja, jotka ovat tietysti omalla työllään saaneet hankittua mm auton, joka maksaa enemmän kuin minun monen vuoden bruttotuloni yhteensä. Niin nyt voidaan kommentoida ammatinvalintaa. Kyllä olen itse kouluttautunut ammattiin, jossa palkkataso on täysin aliarvostettu työni laatuun nähden. Olen halunnut tähän ammattiin. Olen kiitollinen siitä, että työni opettaa minulle elämän tärkeimpiä arvoja. Se näyttää millä on todellista arvoa ja merkitystä. Se näyttää elämän kaikessa karuudessaan. Samalla se saa suuttumuksen nousemaan. Miten jotkut kaiken helpolla saaneet kehtaavat kommentoida, että jokaisella on samat mahdollisuudet tässä elämässä? Nuo kiittämättömät isien ja äitien kullannuput kaahaavat suojateiden yli kalliilla mopoautoillaan ja myöhemmin audeillaan välittämättä vähääkään toisista liikenteessä liikkujista. Jalankulkijan oikeuksilla ei ole väliä, kun minä kulttuurin kasvatit jyräävät. Ja tämä koskee kyllä vanhempaakin väkeä.
Usein huomaa, miten kiitollisuus ja toisen huomioiminen on tärkeää silloin, kun oma toimeentulo on haastavaa. Ne joilla olisi varaa joskus muistaa toista, eivät kyllä varmasti luovu omastaan. Hyvääkin tehdään ainoastaan näyttävästi, siinäkin haetaan arvostusta ja huomiota. Oikeat hyvän teot ovat niitä pieniä arjen huomioita. Näkymättömiä lahjoituksia yhteiseen hyvään. Kaduilla kävellään ihmisten ohitse, kukaan ei pysähdy edes lasten hätää kuulemaan. Ei uskalleta sotkeutua toisten asioihin. Tässä muutos viime vuosina on mennyt vain pahempaan. Kuvia voidaan kyllä ottaa ja lähettää lehtiin, jos joku on hädässä, mutta todellista auttamishalua on pelottavan vähän. Eivätkö ihmiset osaa ajatella, miten itse toivoisivat toimittavan, jos olisivat samassa tilanteessa? Ei vaadi paljon kysyä, onko kaikki kunnossa vai tarvitsisiko toinen kenties apua. Hätäkeskukseen osaa jokainen tällä kännykkäaikakaudella soittaa, jos muuten ei ole ea-taitoinen.
Sekavasti käyttäytyvä henkilö voi olla sairaskohtauksen saanut ja voi pelastua vaikealta vammautumiselta, mikäli saa riittävän nopeasti oikeanlaista hoitoa. Nuori tyttö sai epilepsia kohtauksen linja-autossa jokunen aika sitten, kuljettaja ei meinannut suostua edes pysähtymään saati soittamaan apua. Matkustajista tasan yksi siirtyi nuoren avuksi estäen tätä satuttamasta itseään kouristusten aikana. Sosiaaliseen mediaan kyllä ladataan videoita toisten ahdingoista, muttei oikeasti auteta. Mihin katoaa toisen tilanteeseen asettuminen? Haluaisivatko ihmiset itse nähdä läheistensä elvytystoimia netistä? Tai katsella omia hoitotapahtumiaan sitten,kun akuutti vaihe on ohitettu? Onko kaikesta tullut julkisesti hyväksyttyä vai onko vain niin, ettei osata ajatella toisen näkökulmasta? Voiko empatiaa opettaa? Voiko itsekeskeisyyden kulttuuri muuttua välittävämpään, mielestäni parempaan suuntaan, vai onko peli jo menetetty? Onko liian myöhäistä toivoa tuloerojen kuilun kaventamista kasvattamisen sijaan? Historia on täynnä esimerkkejä siitä, mihin eriarvoisuus johtaa. Emmekö koskaaan opi, että yhteiskuntamme on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Mitä paremmin pidämme huolta heikommista, sitä sivistyneenpi, tasa-arvoisempi ja turvallisempi yhteiskunnastamme kehittyy. Eriarvoisuus lisää epätoivoa ja lisää tyytymättömyyttä asioiden hoitoon. Ääriryhmät saavat vettä myllyynsä ja vääjäämättä kuljetaan kohti konflikteja, jotka olisi olleet vältettävissä paremmalla yhteiskuntapoliittisella toiminnalla. Surullista, miten tyhmiä ja lyhytnäköisiä ihmiset ovat. Miten rahanvalta aina sokaisee ne, joiden vastuulla olisi huolehtia muista. Oma etu ajaa aina toisten edelle. Empatiaa ja todellista toisista välittämistä ei arvosteta paskan vertaa, vaikka samaan syssyyn ostetaan imagon kohotusta hienoilla hyväntekeväisyyskampanjoilla.
