Eheytymistä
Onneni on ollut löytää rinnalleni ennakkoluuloton toinen kehollisuuttakin hoitava terapeutti. Tarvitsin tätä tämän virallisen terapiasuhteen mokien palkkaamiseen. Se on surullista. En edes tajunnut miten jumiin tuosta oikean terapeuttini pikkuisesta ylilyönnistä menin. Jollain lapsen tasolla aivan jumissa edelleen. Ei – vaan päällimmäisenä sanana ja hirveä hätä ja tarve pakoon. Tämä ihanan rauhallinen oikeasti pienet minussa huomioiva terapeutti selitti yhä uudestaan ja uudestaan pienten kielellä, miten nyt ei tapahdu mitään pahaa ja väärää. Miten en ole tehnyt kenestäkään pahaa. Miten ymmärtämättömyys ja tyhmyys ei ole ollut minussa vaan niissä aikuisissa, jotka ovat minut rikkoneet. Tämä pyysi anteeksi pieniltä minussa sitä, mitä muut miehet ovat meille tehneet. Hän oli pahoillaan siitä miten väärin ne ovat meitä kohdelleet. Enkä ymmärrä. Olen hämilläni. Itkettää. Itkettää. Ei. En ymmärrä. Miksi toi on kiva? Miksi toi ei satuta? Miksi se muka tykkää, mutta sanoo ettei tee pahaa? Miksi se väittää ettei muutu pahaksi? Kaikki muuttuu. Ihan kaikki. Joskus. Mä muutan ne. Mä teen niistä pahoja. Miks mä luotan tohon? Miks mä haluan luottaa? Miks mä en luota tohon normiterapeuttiin? Miks sen piti olla tyhmä? Jos pyytää lupaa haliin, ei sillon saa pussata poskelle! Ei saa! Ei vaan saa! Eihän. Vittu. Mä vihaan sitä. Mä vihaan itteeni. Mikä mussa saa kaikki toimimaan tyhmästi? Miks tää tyhmäpää ei tee noin? Mikä tässä on vikana? Koska tää muuttuu?
Joo jumitan, jankutan. Tuo oli isompi juttu kun olin aavistanutkaan. Nyt onneksi hitusen saanut sitäkin purettua ja tiedän, että tätä pitäisi käsitellä tuon oikeankin terapeutin kanssa, mutta en vaan pysty. En puhu. En ikinä tästä. En sano miten tämä oli ongelma. En puhu ikinä kellekään mitään. Enkä kirjoita. En sille. En ikinä. Mä unohdan tänkin. Tästäkin tuli mörkö. Salaisuus. Häpeä. Enkä pääse yli. En saa itseäni aikuisena tätä tuomaan esiin. En vain saa. Tästä en voi puhua.
Muuten tuolla toisessa terapiassa sukellettiin taas robottikäden maailmaan. Tämä terapeuttini on keksinyt miten voi trikata minut käsieni avulla suoraan tuohon pienten kokemukseen. Ollaan käyty siellä nyt parilla kerralla ja reaktiot on sitä luokkaa, että apua. Mutta hän on rauhassa sen kanssa. On läsnä. Ei jätä yksin. Kertoo pienille mitä tekee, miksi, miten nyt ei tehdä niin vaikka tehdään se liike. Selittää, miten nyt se ei tarkoita pahaa vaan miten nyt hän on turvana. Miten se ei tee minusta pahaa tai likaista. Kysyy luvan pieniltä. Ekalla kerralla en tiennyt onko se on niin käytiin vain rajalla. Lopetti heti, kun iski paniikki. Sitten jo aikuisena sain selitettyä, kuinka on tuossa ihan pinnan alla ja sitten kysyi luvan uudestaan, kun sitten joku pieni minussa nyökkäsi, niin terapeutti otti kädestäni kiinni ja selitti koko ajan miten tämä liike, ei nyt tarkoita pahaa, kun sitten kramppasin, kouristelin niin piti kiinni, oli turvana, ei jättänyt yksin. Oli lähellä häpeä itkunkin ajan. Puhui hissukalle minussa, kuinka se on rohkea, kuinka kaikki on nyt hyvin, kuinka ei ole hätää. Kuinka kukaan ei satuta ja kuinka on pahoillaan, mitä meille silloin pienenä on tapahtunut. Itkettää. En ymmärrä. On turvallista vaikka tunteekin. Tuntee liikaa. Tuntee sen kaiken. Minuna. Pienenä minuna.
Tätä minä tarvitsen. Tämä on minulle parasta terapiaa. Ei varmasti ole minkään terapiakirjan mukaista. Eihän sitä saa mennä traumamuistoihin, hui! Eihän niitä nyt ainakaan tuntea saa. Ne pitää älyllistää ja puhua auki aikuisena. Vittu mitä paskaa. Ei mulle toimi noin. Ei eheytä. Ei yhdistä. Tämä auttaa. Tämä sattuu. Tämä rikkoo, mutta korjaakin samalla. En jää yksin. Minusta pidetään huolta ja pahuuden ja likaisuuden tunteeni heikkenee, kun toinen voikin koskea turvallisesti. Ei pidä ällönä vaikka itken ja huudan miten likainen huora olen. Tätä minä tarvitsen korjaantuakseni. Niin siis mitä tein toisessa terapiassani. Terapeutti piti minua kainalossaan ja mallitti runkkausliikettä kädelläni ilmaan, jolloin tipuin täysin pieneksi. Mutta turvallisesti lohdutti ja auttoi minut häpeäni läpi takaisin tähän hetkeen sanoittaen pienten ymmärtämällä tavalla miten nyt ei ole hätää. Tämä eheyttää minua enemmän kuin 3 vuotta keskustelu terapiaa. Luotan tähän terapeuttiin, ihmeekseni hän on vuodessa saanut minun tukeutumaan ja turvautumaan itseensä enemmän kuin edes tuohon normiterapeuttiini. Hänelle hoivaava turvallinen läheisyys on luontevaa ja normaalia. Ja hän osaa puhua minulle oikeasti eripuolten kautta niiden ymmärtämällä tavalla. Teinivittuilutkin tämä kestää. Olen kiitollinen! Nyt tunnen että voin hitaasti oppia hyväksymään ja olemaan läsnä kaikelle minussa myös kohtaamaan noita pelottavia muistojani, koska tunnen, että tuon avulla saan riittävästi turvaa tuntemiseni tueksi. Pienten tunteisiin läsnäoleva henkinen läheisyys ei riitä. Turvattomuuteni on niin valtavaa, että tarvitsen fyysistä rajatietoisuutta ja lohtua. Se ei ole taantumista huonossa merkityksessä vaan nimenomaan korjaavassa. Opin jotakin mitä en ole koskaan kokenut. Kiintymään turvallisesti. Ja se pelottaa! Se sattuu, koska se pakottaa näkemään ja tuntemaan sen pohjattoman vajeen mikä minussa on koko elämäni ajan ollut.
♡