Dissosiaatio, realiteetit vs. Mielikuvat
Dissosiaatiosta erityisesti tertiäärisestä identiteettihäiriöstä on tehty mielestäni hyvinkin virheellisiä kirjoituksia. Elokuvissa meidät monipuoliset leimataan herkästi hulluiksi murhaajiksi, jotka tekevät hirmutekoja toisessa olotilassaan. Osat kerrotaan ja kuvataan täysin irrallisia ja hyvinkin epävakaina. Itse en koe näin. Minulla epäilynä on tertiäärinen rakenteellinen dissosiaatiohäiriö. Koen itsessäni hyvinkin vahvasti erillisiä, erilailla tuntevia, kokevia ja ajattelevia puolia/ osia/ tasoja. Minussa on kuitenkin aina ollut kaiken irrallisuuden keskellä myös yhteistä tietoisuutta. Se toimii toisten kesken paremmin kuin toisten, mutta on olemassa jopa vahvan pienten kehollisesti reagoivien tunnepuolteni kanssa. Minussa on aina ollut vahva kontrolli, joka on osannut rauhoittaa ja ”opettaa” aggressiivisemmille tunnepuolilleni sanojen ja tekojen eroja. En ole koskaan ollut väkivaltainen itseäni tai muita kohtaan. Toki olen turvallisten tukihahmojeni kanssa saanut kokeilla ja tunnustella aggression purkua erilaisin keinoin.
Minussa on kostonhimoisia puolia, jotka ajatustasolla makustelevat erilaisilla mielikuvilla se riittää niille. Minussa on itsetuhoisia puolia, jotka tyytyvät solvaamiseen. Koen, että juuri tämä järkitoiminnan vahvuus kaikissa erillisissä tunnepuolissani tekee minusta erilaisen, kuin nuo yleisesti kirjallisuudessa ja elokuvissa kuvatut DID ihmiset. En minä eivätkä kaikki muutkaan monipuoliset välillä kaltoinkohdellun lapsen tunnetiloihin tipahtavat ihmiset ole murhanhimoisia hirviöitä, jotka toimivat arvaamattomasti. Minun tunnetilani vaihtelevat, vuorottelevat nopeassa tahdissa. Minä voin yhtäaikaa olla pieni, hiljainen, pelokas tärisevä pikkutyttö ja isompi uhmakas rääväsuu ja rauhoitteleva tasainen aikuinen. Voin olla irti kehostani, jutella niitä näitä samalla kun kroppani kouristelee ja elää läpi jotakin kauhukokemustaan. Se saattaa näyttää ja kuulostaa asioita ymmärtämättömästä pelottavalta ja kummalliselta. Minulle se on normaalia. Minä elän normaalia arkea. Käyn töissä, hoidan lapsiani, teen kotitöitä, käyn terapiassa, nukun pienenä nallukoiden kanssa, saatan teinivittuilla itselleni samalla kun leikin intsinä nalleni kanssa. Minä käyn jatkuvia keskusteluita itseni kanssa siitä mitä minä milläkin tasolla haluan tai kaipaan. Teen jatkuvia sopimuksia siitä kuka saa näkyä ja missä tilanteissa.
Elämäni on rikasta henkisesti, se on monipuolista, välillä koen autuaita rauhaa joogi olotilassani, seuraavaksi saatan olla mielensisäisessä kaaoksessa ahdistukseni kanssa. Toisaalta olen täysin sinut kehoni kanssa, toisaalta tunnen valtavaa vihaa ja kuvotusta kehoani kohtaan. Tasapainottelen itsessäni itseni kanssa. Tiedostan ja en tiedosta itseäni. Välillä ”herään” tajutakseni, miten taas hetken kuvittelin jonkun olotilani olevan minä. En silti pelkää itseäni, en pelkää etten hallitsisi tai tajuaisi tekojani, toimintojani.
Toimin välillä täysin robottiohjauksella. Olen tunnoton kehostani silti tiedän että tuokin menee ohi. Minä saan kyllä taas kiinni kehostani minussa on vahvaa luottamusta siihen, että tämä ”häiriö” on minun pelastukseni. Minun suojani. Minä olen osissa syystä. Minun osani ovat minua. Ne eivät ole minä. Minä olen me, kaikki yhdessä erillisinä. Minussa on useita erilaisia ”persoonallisia” tunne/ ajatus kokonaisuuksia, jotka olen luonut kehittänyt selviämään ja hoitamaan erilaisia hetkiä elämässäni. Ne ovat jääneet minuun osaksi minua. Minä en ole janalla kasvanut ja kehittynyt. Olen palapeli, jossa toiset liittyvät enemmän yhteen kuin toiset. Toiset ovat vahvempia, selvempää kuin toiset. Minä olen aikuisena tietoisuutena tasapainoinen, vaikka osani ovat tasapainottomia. Minussa erillisyys on yhdistyneenpää kuin epävakailla. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta olla epävakaa, antaa pahan oloni koskaan näkyä. Siksi minussa näennäinen minä, kontrolli ja jo pienenä, se näkyvin kilttityttö, on ollut julkisten tilanteiden hoitajana. Vihainen minussa on ollut tietoinen muista. Se on suojellut minua sisäänpäin käännetyn vihan avulla, mutta sekin on tajunnut, ettei mikään saa näkyä ulospäin. Turvattomuus on luonut minuun vahvaa sisäistä turvautumista itseeni. Luonut minuun vahvaa kontrollia.
DID ihminenkin voi siis olla yhteiskunnassa toimintakykyinen kokonaisuus! Meitä ei tarvitse pelätä. Emme ole kaikki hulluja arvaamattomia täysin itsetiedottomia hirviöitä. Meissä on ihmisiä, jotka tunnistavat ja tiedostavat monipuolisuutensa ja osaavat neuvotella kaiken tämän kaaoksen kanssa aikuisina. Osaavat hallita ja vanhemmissa eri-ikäisiä eri lailla traumatisoituneita puoliaan. Tämä on rankkaa, väsyttävää, ärsyttää ja kiinnostavaakin. Tämä on monipuolista elämää itseni sisällä.
♡