Dissosiaatio
Olen taas viimeaikoina yrittänyt kovasti ymmärtää tätä kaaosmaista itseäni. Ja mietin mikä musta mättää näissä kaikissa tyhmissä dissosiaatio määritelmissä. Niin tunnistan kyllä itseäni, omia tunnetasojani/puoliani noista EP:sikin kutsutuista tunnepuolen osista ja tunnistan tuon ”ehyemmän” arkiminäni tuolta ANP:n puolelta. Tunnistan noita kaikkia eri-ikätasoilta. Onko se normaalia? Voinko tietoisella tarkkailijan tasolla pystyä yhdistämään noita puoliani? En minä ole ihan täysin irti tästä hetkestä vaikka ”tipunkin” toiselle tunnetasolle. Nuo eivät siis ole minussa niin irti kuin varsinaisissa dissosiatiivissä identiteettihäiriöissä.
Käsitän kyllä että tämäkin on liukumo. Jatkumo, jossa erillisyys varmaan voi vaihdella ja olla jopa eri puolien välillä erilainen tai niin ainakin itsessäni koen. Jotkut tunteet ja tasot on helpompi hyväksyä osaksi itseä, toisia vastaan taistelee joillain tasoilla enemmän. Kriittiset puolet ovat vahvoja muiden tunnepuolie torjunnassa, mutta ne ovat tietoisempia kokonaisuudesta. Enemmän tunnepohjaiset tasot on minulla vaikeampi järkeistää, niillä ei oikein ole kieltä, mutta niitä ei osaa torjua niin aktiivisesti. Niihin vaan tipun aika ajoin. Sitten on hyväntuuliset muka ANP tasot, jotka eivät kyllä minussa oikein tunnista ja muista noita muita, mutta joku tarkkailevampi tietoisuus kyllä yhdistää noita kaikkia. En tiedä mikä tässä kaikessa on sitä aikuisempaa, järjellistä minua, jonka pitäisi yrittää käsitellä näitä kaikkia paskoja. En tunne oikein millään tasolla kykeneväni siihen. Ja kuitenkin luulen, että kyllä tämä terapiaprosessi eteneekin. Ja kaikki tämä tuntuu minulta. En minä koe, että joku puoli on vähemmän minua. Tai että se olisi joku rooli tai kuori. Onko kaikilla tällaista? Onko tämä ihan normaalia ihmismielen toimintaa? Eikö jokainen meistä tunne itsensä välillä vähän pikkuiseksi ja välillä raivostu itselleen omasta typeryydestään. Onko nämä ”puoleni” vain täysin normaaleja psyyken tasoja, jotka on kaikilla ihan samanlaisia. Onko koko dissosiaatio vain psyyken normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen ja sitä on kaikilla jossain määrin? Milloin se ei ole normaalia? Mistä sen tietää?
On tämä kummallista ja jollain lailla mielenkiintoistakin. Mutta en mä ymmärrä tästä mitään. Miten sekaisin voi ihmismieli olla? Mitä nämä tunnetasot/ puolet oikeasti on? En koe, että mussa olisi mitään eripersoonia, mutta ei mun olo tunnu yhtenäiseltäkään. Muistamisen syvyys riippuu tunnetilasta. Tietyissä oloissa en saa kunnolla kiinni toisen tason tunteista. Joskus oma kroppa tuntuu liian isolta, joskus se on tunnoton, joskus tuntuu liikaakin, ja silti järjellisesti tajuan, että kaikki tuo on päästäni kiinni. Voiko keho muka oikeasti muistaa jotakin? Miksei se lopu, vaikka näitä epätoivoisesti yrittää sietää ja hyväksyä? Antaa itsensä olla ja tuntea, odottaa tunteen ohi menoa – koittaa vaan olla rauhassa ja sietää oloja. Helpottaako tämä joskus? Onko joku näin tunteva/ oireileva koskaan oikeasti tullut ”yhtenäiseksi” eheytynyt?
Kyllä tuo musta ihan normaalilta kakkostason dissosiaatiolta kuulostaa, jotenki noin se vaan toimii 🙂 Olis toki hauskaa verrata tarkemmin 😉 oletko koskaan lukenut sybil-kirjaa? Hän 11 vuoden terapialla yhdistyi n paristakymmenestä erillisestä persoonasta ihan eheäksi – loppu oli tosi rohkaiseva ja valaiseva ja helposti samaistuttava 🙂 ja you tubessa esim Donna Wiliams tms kertoo miten yhdistyi ja miten tyytyväinen on 🙂
nyt ku foorumi kuoli ois kiva saada yhteys muuten. Voisin antaa pre-paid- numeroni jos tietäisin minne? Voisin tietty myös laittaa tähän ja vaihtaa sen sit 😉 mitä ajattelet?
Ai niin, myös DID-tasoisesti eriytyneillä on joillakin selkeä muistinmenetys/yhteyskatko muihin osiin, kun taas jotkut on lapsesta asti tienneet muista itsessään, eli se vaihtelee. Lienee siis luonnollista että myös 2-tasolla jotkut hahmottaa itsensä monena pienestä pitäen vaikka silti yhtenä minuna, kun taas jotkut saa tietää osistaan vasta aikuisena.
Kaikki yksi-ihmisetkin toki omaavat sisäisen lapsen mutta käsittääkseni sillä viitataan vaikka siihen iloiseen leikkimodeen, jolla isä leikkii lastensa kanssa lumilinnaa, tai siihen lapsen tunteista nousevaan suruun muistaessa mummon kuolemaa lapsena tms. Kuitenkaan siihen ei liity lapsen aivotoiminta, kielen ja ilmaisun muutos, käsityskyvyn ja taitojen raju muutos, kuten dissosiaatiossa. Toki mäkin olen miettinyt näiden eroja, ei nää ihan yksinkertaisia ole. Mä koen olevani minä, mutta myös mun osat kokee olevansa minä (kai, heh) – mut ei me silti yhtään samoja olla 😀 Ja me ollaan tutustuttu toisiimme vasta aikuisiällä…
Moi L, en ole lukenut sybil kirjaa, täytyypä tutustua, olisi tosiaan lohdullista tietää, että tästäkin sekamelskasta voisi tulla jotakin yhtenäisempää! Voit kyllä laittaa numerosi, näkyykö sulla mun sposti? Voit laittaa sinne tai ihan tähänkin, jos ei näy sulle. Joo on harmi, ettei tuo foorumi enää toimi!
Mä olen jo pienestä puhunut itsestäni me muodossa ja ”tuntenut” itseni monikkomuodossa, eli mulla tää on silleen normaalia. Joo ja kyllä mulla kaikki tuntee olevansa minä ja silti ne on tosi erilaisia. On tää kummaa, ei tätä osaa oikeasti selittää kellekkään kun tulee ihan sekopäinen olo, vaikka itselle tämä on ihan luonnollista. Ei selkeää ja selvää, mutta ”normaalia” ja samalla tajuaa, että suurimmalle osalle tämmöinen itsensä osissa hahmottaminen on ihan kummallista.
Eipä näy sun sähköposti mut tässä tää parin euron pre paid – numero jonka voi vaihtaa pois nopeaan niin ei haittaa vaikka nettiin jää xxxxxxxx
Pistä viestiä niin koetan saada sen toimimaan jossain välissä 🙂
Poista vaan jo tuosta! Sain itselleni ylös. Laitan viestiä!