Askel taakse
Mietin jälleen, miten saan itseni kasaan. Fläsärit pyörivät taustalla. Tuntuu taas liikaa. Kaikki on jotenkin enemmän läsnä yhdessä. Olen hienosti vältellyt äiti haavojani tähän saakka, nyt nekin kipeinä mielessä. Kaikki kietoutuu toisiinsa kaikki tuntuu, enkä pääse pakoon. Haluan unohtaa. Unohdan edelleen miltä tuska tuntuu, kunnes elän sitä läpi joka solullani pääsemättä irti itsestäni. Oksettava pahoinvoiva olo, joka ei hellitä.
Kestän tämän kyllä, tiedän sen. Ei minulla ole tunnetta, että olisin sekoamassa. Olen yllättävän kartalla ja joku rauha minussa on tämän kaiken keskellä. Olen väsynyt ja voimaton taistelemaan tätä pahaa oloa vastaan. Olen antautuneena katselemassa yhä selkeämpää kuvaa elämästäni, koko lapsuudestani, joka on kaikessa järjettömyydessään minulle ollut se normiarki.
Lapsuuttani, jossa rutiinit pahuudessakin loivat edes jotakin turvaa ennustettavuudessaan ja toisaalta taas ajoittaiset epävarmemmat ajanjaksot saivat jopa kaipaamaan sitä ihmisuhdetta, jossa minä hajosin lisää. Minun kietoutuneisuuteni kieroutuneiden ihmissuhteiden verkkoon on ollut melkoisen täydellistä. Ei ole ollut minua. On ollut versioita minusta eri tilanteisiin sopeutettuina. Ne ovat taistelleet olemassa olostaan. Ne ovat toimineet osin yhdessä osin erillään minun/meidän eteemme. Niiden ansiosta olen elossa. Niiden ansiosta minulla on elämä. On perhe. Lapset, mies, ystäviä ja unelma ammattini. Silti nuo vuodet, jotka ovat elämäni suunnan määrittäneet kummittelevat edelleen päivissäni. Ne eivät jätä rauhaan. Ne eivät kohtaa kaikilla toiminta ja ajatustasoillani yhtäaikaa. Ne lamauttavat minua. Ne syövät energiaani. Vievät voimani, heikentävät kykyäni keskittyä. Ne ovat painolastini, joiden näkeminen ei poista niissä kasvavaa mätää. Ne laskevat ylleni katkeruuden verhoa, jota yritän karistaa hartioiltani, hetkittäin onnistuenkin.
En ole luovuttamassa. Mutta näen kasvoillani noiden painajaismaisten vuosien jättämät uurteet, joita ei meikkivoiteet ja hymyilevä suu onnistu peittämään. Niissä on minun suruni. Minun näkymättömät kyyneleeni, joita ei kukaan ole koskaan kuivannut. Kehossani kannan kipujeni muistoja, joille ei ole ollut sanoja eikä kuulijaa. Kehoni elää noita painajaisia läpi aina vain uudestaan. Se tuntee kosketukset, joita mieleni ei ymmärtänyt. Joista pakenin päähäni piiloon.
Nyt katson tuota pikkutyttöä, enkä kestä sen tajuamista, että olen ollut pieni tyttö. Pieni lapsi. En kestä sitä. En kestä sitä mitä minulle on tehty. Miten minut on aivopesty uskomaan olevani syyllinen. En vain kestä tietoisuutta siitä, että ihminen jonka luulin minusta välittävän, olikin paha, itsekäs, himojensa orja.
Katson pientä minussa, se makaa sängyllä, se pelkää ja häpeää. Se alistuu. Se antautuu. Sen mieli murtuu ja hajoaa samalla kun sen kehoon tunkeudutaan. Sinne laitetaan sormet, ja sitä odotetaan, kunnes se Pieni keho ei enää jaksa jännittää vastaan. Silloin se on täydellinen. Miten tuo saa häpeän ja itsevihan minussa pilviin. En kestä, Miten minuun laitetaan pulloa, kun en ole rentona. En kestä kuinka tuo pieni minussa pelkää ja anelee, ettei tuota. Lupaa olla kiltisti. Lupaa rentoutua. Vakuuttaa, että haluaa ja tykkää. Vihaan tuota pientä itsessäni. En kestä sitä. En kestä. Haluan vaan kuolla. Haluan tämän häpeän irti minusta.
Minä olen edelleen tuo pikkuinen. Minä olen myös aikuinen. Minua paleltaa. Minua oksettaa. Minua ällöttää. Minä hajoan sisältä käsin. Minä murskaannun jälleen kerran pieniksi palasiksi. En jaksaisi hengittää, kun minuun sattuu. Sattuu joka helvetin kohtaan sisäisesti. Rintaa puristaa, ahdistaa. Eikä yhtään kyyneltä puserru ulos oloa helpottamaan. Olen kyynelten tuolla puolen. Kylmässä synkäsdä yksinäisyydessä. Tunteissa, ettei kukaan voi auttaa tai ymmärtää.
