Ajatusten virtaa
Helpommin sanottu kuin tehty. Selvästi jälkeen vaikeampi kausi menossa, koska pääni sauhuaa jatkuvasti. Tarve kirjoittaa ja purkaa itseäni edes näin vahvana. Suru siitä, että tiedän meitä ”pentuina pantuja” on valtavasti. Mitä siis valitan. Mun kokemukset on ihan ”normaaleja, perusjuttuja monien muiden osa noihin verattuna. Joo ei pidä vertailla. Joo olin pieni kun alkoi. Joo kieroutunut perhe. Sairas naapuri. Pikkuinen minä kaiken keskellä. So what. Enää tämä kaikki on vain päässäni. Silloin se oli elämääni, nyt se on enää kaikuja, kummituksia. Menneisyyden varjoja, jotka eivät päästä minua karkuun. Miten saan karistettua nuo irti minusta, kun edelleen kaikki pikkutriggeritkin muistuttavat ja tiputtavat minut noihin tunnelmiin?
Miten automatisoituneet reaktiot muunnetaan ja uudelleen ohjelmoidaan joksikin toiseksi? Miten vuosien saatossa ehdollistuneet reaktioni, voidaan kääntää joksikin toisiksi? Minun pääni tulkitsee edelleen nykyään vaarattomat aistiärsykkeet edelleen oppimansa kaavan mukaisesti vaaran merkeiksi. Tiedostan, että tämä kaikki tapahtuu enää vain mielessäni, mutta kuinka saan sen loppumaan? Onko se mahdollista?
Esimerkiksi tuon jälkeen kun yritin puhua kokemuksistani viime viikolla haastattelussa, olen taas vellonut muistikuvien keskellä valtavan ahdistuksen kourissa. Öiset kauhukohtaukseni ovat jälleen saaneet jättimittasuhteet. En siis ole herännyt, mutta mieheni mukaan olen huutanut apua ja noussut istumaan henkeäni haukkoen, eikä minulla ole aamulla ollut minkäänlaista muistikuvaa. Tiedän tämän liittyvän siihen vajaa 4 v kokemukseeni, tiedän sen, miksi tämä reaktio ei siis lähde pois ja helpotu. Tiedän, ettei nyt kukaan tukehduta minua. Ei satuta minua. Miksi mieleni ja kehoni ei ymmärrä tätä?
Mietin miten nuo vanhempani ovat tuon itselleen selittäneet? Miten se on heihin vaikuttanut? Se meni yli. Äiti ainakin pelästyi, mutta miksi jäi suhteeseen. Isäkin kai hätkähti, koska kuitenkin vei hoidettavaksikin. Miksi hoitohenkilökunta ei ihmetellyt? Miksi kukaan ei puuttunut? Miten hiljaisuus tuon ympärillä palveli sukuamme. Mummon vihan isääni kohtaan ymmärrän nyt paremmin, mutta sen silloinen reaktio minuun on erikoinen. Kuitenkin minä olin ”syyllinen”, minun hiukseni leikattiin. Minä koin että tyttöyteni oli syy tuohon kaikkeen. Äiti varoitteli ja yritti estää minua jäämistä kaksin iskän kanssa. Mutta muuta se ei tehnyt. Eikä mitään tapahtunut muuten kuin sen ollessa kännissä. Eli sillä oli kuitenkin kontrolli selvinpäin. Miten se kesti itseään? Tajusiko se kuitenkaan mitä teki juodessaan? Ei sille minä (lapsi) ollut se juttu. Toisin kuin naapurin äijälle.
Miten naapuri pystyi elämään oman perheensä kesken normiarkea sen ohessa mitä meillä oli? Miten hän oli vaimonsa kanssa, kun oli ensin ollut minun kanssani? Oliko hän lapsilleen ”normaali” isä, vaikka minua hän kohteli prinsessa maan? Ei ainakaan täysin koska sen poika on ollut linnassakin. Kyllä tuo kai kertoo jotakin heidän suhteestaan. Onko hän antanut tyttönsä kasvaa ja kehittyä rauhassa, kun hänellä oli minut, kuten itse asian ilmaisi? Olinko, olenko ollut ainut uhri? Hänellä oli kykyä saada muitakin pauloihinsa, isäni ei osaa ns. vietellä. Isäni ei osaa houkutella lapsia mukaansa, siksi häntä en koe uhkana muille. Eikä hän enää pystyisikään. Vanha sairas mies, joka on pyytänyt tekojaan anteeksikin. Mutta tuo toinen saasta. Hän on edelleen sellainen, että hänen olisi mahdollista jatkaa. Hänellä on pikkuinen lapsenlapsi, jota tapaakin. Voinko tuota lasta jotenkin suojella? En tiedä keinoa! Tuntuu pahalta! Omat lapseni olen turvannut omalta isältäni. Näemme vain niin että olen paikalla. Siltikin harvoin.
