Äidin ikävä
Äitienpäivä nostaa taas pintaan oman syvän kaipuun. Pohjattoman ikävän sitä kohtaan, mitä koen, etten ole koskaan saanut kokea. En ole ollut äidilleni se tärkein, ihanin, rakkain asia maailmassa. En ole ollut syy elää. Se kipu on jotakin käsittämätöntä. Se on kaiken peittävää tyhjää pyyteettömän rakkauden janoa. Se on jatkuvaa kelpaamattomuuden tunnetta. Pettymystä itseeni. Tunnetta, etten ole arvokas sellaisena kuin olen. Ettei olemassaolollani ole mitään merkitystä, minulla ei ole merkitystä, ei ihmisarvoa tällaisenään. Minun täytyy jatkuvasti todistaa ennenkaikkea itselleni, että minullakin on oikeus elää ja olla olemassa. Minä yritän työni ja muiden miellyttämisen avulla antaa itselleni luvan myös nauttia, mutta silti koen jatkuvaa syyllisyyttä ja häpeää omista tarpeistani. Minä en ole saanut olla tarvitseva. Minun on pitänyt olla helppo ja miellyttävä. Muuten äitini ei jaksanut ja se oli isäni mielestä minun vikani. Minä olen oppinut uskomaan, että muiden paha olo johtuu minusta. Minä olen syypää muiden väsymykseen, masennukseen, voimattomuuteen, ilottomuuteen, vihaan, haluihin. Minä olen kaiken pahan alku ja juuri.
Silti täällä minä olen. Minä elän ja hengitän. Yritän epätoivoisesti toimia toisin. Pyrin tarjoamaan lapsilleni tukea ja pyrin antamaan heille turvaa. Yritän etsiä itselleni tukea muualta niin, ettei heidän tarvitse huolehtia minun tukemisesta. Ettei heidän tarvitse pelätä jaksamiseni puolesta. Minä uskallan ottaa omaa aikaa, pitää huolta itsestäni, jotteivat lapseni joudu ottamaan vahvan roolia minun kannattelemiseksi. Minä haluan olla heille se, jolle voi, saa ja uskaltaa puhua. Sellainen äiti, joka kestää huolet ja murheet. En tiedä olenko yhtään sellainen, mutta sitä kovasti toivoisin. Haluaisin olla läsnä ja valmis vastaanottamaan heidän pikkuisetkin surunsa ja murheensa. Silti huomaan liian usein vaipuvani ajatuksiini. Mietin liikaa omaa menneisyyttäni. En osaa keskittyä tarpeeksi nykyisyyteen. Tämä terapia prosessi vaatii valtavasti voimavarojani ja vaikka koen tämän itsetietoisuuden lisääntymisen olevan minulle tarpeellista, koen silti samalla ärtymystä ja vihaa itseäni kohtaan. Minunhan piti vain nopeasti pikkuisella pinnallisella höpöttelyllä poistaa kaikki nämä tuskalliset muistoni mielestäni. En minä halunnut vajota tunnetasolla näihin näin syvästi. En minä halunnut oikeasti käsittää näiden paskojen kokemusteni merkityksiä ja vaikutuksia nykyisyyteen. Mutta nyt paluuta ei enää ole. En voi palata välttelyyn. En osaa enää täysin irroittaa itseäni näistä. Minun vanhat selviytymiskeinot eivät enää päde. Ja olen ihan hukassa. Pulassa itseni kanssa. Minusta on tullut tuntevampi ihminen. Kai se on hyvä. Kai se on terveempää.
