Rikkinäisyyden häpeily
Joku minussa taas panikoi. Oltiin liian näkyviä. Ei me saada puhua. Ei mussa saa olla muut kuin kiva, iloinen tyytyväinen puoli. Ei muut ole minua. Ei saa olla. En halua että on. Kaikki on taas tyhmää. Tehtiin terapiassa mun puolteni ”laatikosto”. Olen piirtänyt sen ennenkin, mutta nyt pystyin melkonirrallisena puhuen kertomaan ”puolistani” ” lokeroistani” sain selitettyä hienoa järki pohdintaani niiden yhteyksistä ja eroista. Ulkopuolisena kerroin miten toiset vihaavat toisia ja jotkut eivät tiedosta toisiaan. Välillä meinasin tippua ja vittuilijakin nousi muutaman kerran pintaan puolustamaan systeemiäni, mutta muuten pysyin melko irraölisella tasolla ja oli kuulemma hienoa, että pystyin nyt erilailla ilmaisemaan itseäni.
No sitten kotona iski hirvittävä kaaos päälle. Joku vihasi, olisi halunnut repiä kaikki irti toisistaan. Ei siedä niitä yhdessä. Joku minussa tunsi häpeää, ei hyväksy ollenkaan tuommoista ”epänormaalia” systeemiä. Jokuinussa oli innoissaan. Kiinnostunut tutkimaan tätä kaaosta analyyttisellä tasolla. Joku suorittaja on ylpeä ja tyytyväinen siitä miten taitavasti osataan jo hahmottaa tätä kokonaisuutta. Vittu mä mikään kokonaisuus olen. Joku pienempi mussa panikoi ja tahtoo piiloon pakoon meitä. Joku ei halua yhtään hyväksyä tätä. Tää on tyhmää. Kaikki on taas tyhmää. En mä tykkää tästä yhtään. Mua pelottaa. Eipäs. Mä en pelkää mitään.
Puhuttiin pepistä. Koen yhden minussa peppitytöksi. Semmonen minä pärjään itse osa minua. Se on aikuisesta minusta suloinen, söpön pärjäävä. Se on auttanut minua selviämään ja se estää minua luottamasta ja tukeutumasta todella muihin. Se saisi kuulema näkyä tuolla terapiassa. Pyh. Vittu mussa mitään puolia ole. Mä olen mitä tasapainoisin, perustyytyväisin ihminen. Ei mulla ole mitään luottamuspulmia. Kyllä mä osaan hakea apua ja tukeutua. Ihan kun mulla jotain ongelmia muka olisi. Mähän käyn töissä ja pyöritän normiarkea loistavasti.
Puhuttiin tänään työkaverin kaa kuinka mä joudun peruun yhen vapaa ajan vieton mielenterveyteni vuoksi. Se tietää et käyn terapiassa 2 x vko. Sanoi, et eihän mulla nyt varmaan mitään akuuttia ongelmaa ole ja nauroi, miten me kaikki ollaan vähän terapian tarpeessa. Mä vaan mielessäni mietin, että joo mä meen ihan sekasin terapian peruuntumisesta ja kadotan samantien yhteyden itseeni. Mä alan hyppiä olosta toiseen, jos en pääse terapiaan purkamaan kontrollin ylläpitämää roolia ja pysty antamaan muille minussa edes hetkeksi tilaa. Mä panikoin ihan hulluna jo nyt terapian loppumista ja ahdistun kesälomasta ihan vitusti ja silti hymyilen kiltisti vaikka joku mussa vihaa itteeni yli kaiken haluten vaan vetää ranteet auki ja joku mussa tahtois vaan roikkuu terapeutin lahkeessa huutaen, ettei mua saa jättää samalla, kun joku ei välitä pätkän vertaa ja järki selittää ja rauhoittelee noita, ettei oo hätää ja kertoo kuinka se pitää niistä huolta. Että tätä kaikkea käy läpi mun päässä samalla kun hymyillen vastaan, että niin eihän mulla mitään akuuttia hätää ole.
On tää ihan vitun hieno systeemi. Ihan vitun äkykäs pää, ja vitut. Mä oon täysidiootti tyhmäpää. Miks mä en voi olla ja tuntea itteeni normaaliksi?
