Hyväksyvä suru
Mun pienet suree. Ne tajuaa, että ne ei saa mitä ne tarvii. Niiden tarpeisiin ei vastata. Niille tulee jäämään kokemus, johon ei kuulu hyväksyntä. Niiden tarpeet minussa eivät ole hyväksyttyjä. Ne saavat olla ja näkyä. Mutta se mitä ne tarvitsisivat on lohtu. Konkreettinen. Regressioterapiat eivät ole suosiossa, niitä arvostellaan riippuvuuden tunteiden lisäämisestä. Mutta jos ei ole koskaan saanut olla riippuvainen, kuinka voi koskaan todella eriytyä. Monella tasolla tämä prosessi on ollut loistava. Minun teinipuolilleni tämä on ollut täydellinen. Ne ovat saaneet riehua ja kiukuta ja tuntea ja niille on riittänyt tasainen rauhallinen hyväksyvä läsnäolo. Niille tämä on ollut juuri sitä mitä ne tarvitsevat. Minun järkupuolelleni tämä on ollut hyvä matka. Itseymmärrys on lisääntynyt. Keinot olla itseni tukena ja rauhassa vaikka tunteet vievät mukanaan ovat kehittyneet. Löydän itsestäni rauhaa omien kaaoottisten tunnemyrkyjeni keskelle. Tunnistan herkemmin kun alan vetäytyä johonkin välttelymoodiin. Tänäänkin koko koti laitettu kiiltämään. Puuhailuun pakeneminen on yksi välttelykeinoni. Koti täydelliseksi, ettei tarvitsisi kohdata pienten likaisuuden, pettymyksen ja surun tunteita.
Tämä on vielä pahasti kesken. Minulla on aikaa lokakuulle, mutta jollain tasolla teen erotyötä itseni kanssa. Pohdin onko minun paras yrittää pitää pienten tunteeni poissa, koska niille tippuminen ilman lohtua ei ole eheyttävää. Teinipuolten kanssa näkyväksi tulo riittää. Varmaan jätkevintä olisi yrittää pysyä teiniajan traumoissa tämä terapia. Yhteen nämä kaikki liittyvät, ja järkitasolla voin kyllä noita pientenkin kokemuksia yrittää pohtia, mutta tunnetyöskentely ei tunnu aikuisesta minussa enää järkevältä. Tarvitsen itselleni enemmän konkreettista turvaa. Pitäisi varmaan ottaa painopeitto mukaan siltä varalta, että tipun. Pienet ei jäisi ihan yksin. Minä tunnistan mitä kukin minussa tarvitsee ja kaipaa. Tajuan, ettei yksi ihminen voi olla kaikille se turva. Pienet tarvitsee kosketusta, syliä. Teinit vahvoja rajoja. Täydellistä etäisyyttä. Niille tämä on ollut tärkeää. Niille tämä on antanut turvaa. Aikuinen minussa osaa nyt paremmin toimia teinipuolteni kanssa. Ensäiky, en häpeä niitä. Hyväksyn ne paremmin osaksi minua. Nekin hyväksyvät pieniä minussa hitusen helpommin, ymmärtävät niitä vähän vähemmällä syyttelyllä. Vittuilu niiden tarvitsevuudesta on kuitenkin edelleen vahvana. Se ei ole sallittua. Se ei ole luvallista. En olisi saanut kaivata syliin. Siksi olen paha. Tämä ei ole muuttunut. Voiko tämä koskaan muuttua? Voiko pienen tunne muuttua, jos se ei saa korvaavaa kokemusta? Kokemusta että lähelle saa tulla eikä silti sitä satuteta, ei kosketa väärin. Voiko senkin tarpeen minussa joku hyväksyä? Pelkään, että ei. Pelkään, että kukaan ei oikeasti anna minulle lupaa tuntea pienen tunteita ilman häpeää ja syyllisyyttä. Tarvitsisin haliterapian. Luvan olla lähellä ilman mitään muuta. Sitä pienet minussa tarvitsevat. Sitä ne janoavat. Sen kautta tunnen niiden voivan rakentua uudelleen. Mistä löydän halaavan isähahmon?
