Paska äiti
Olen täyspaska äiti, vai olenko? Haluan kannustaa lastani itsenäisyyteen, luottamaan omiin siipiinsä, kuitenkin tukeutuenkin. En kyttää ja soittele koko ajan perään, enkö siis välitä? En ole koko ajan huolissani ja varmistele, onko kaikki nyt varmasti kunnossa, olenko siis tunnekylmä ja välinpitämätön? Lapseni on suunnitellut luokkaretkeä 4 vuoden ajan. Rahaa on kerätty ulkomaanmatkaan. Nyt oli aika lähteä. Jännitys iski. Lapsi panikoi, valitteli mahakipua. Minä rohkaisin voittamaan jännityksen, kannustin lähtöön. Hän pyysi minua viemään koululle, mutta lapsen isä, panikoiva ”välittävä” huolehtiva isä tahtoi viedä lapsemme. Koululla jo hätä kasvoi saimme juteltua opettajan kanssa, ettei ole hätää. Matkalla on mukava aikuisia, jotka tukevat opettaja rohkaisi, minä rohkaisin. Isä ei katsonut opettajaa. Ei kannustanut lähtemään vaan painotti miten lapsi saa itse päättää, jos tahtookin jäädä kotiin. Ei tarvitse miellyttää opettajaa, ei host perhettä, vaan saa jäädä pois reissusta, jos ei vaan tahdo lähteä. Mitä tuo opetti lapsellemme? Että jos jännittää, ei mitään kannata tehdä, mitä on odotettu 4 vuotta? No lapsonen meni bussiin luokkansa kanssa ja lähti kohti lentoasemaa. Tyttö voitti pelkonsa. Istui autoon kavereidensa kanssa. 9-luokan retki edessä. Autossa tulee aina vähän paha olo, jännitys lisääntyy. Lapsi laittaa viestin iskälle, että masuun sattuu. Mitä tekee isi. Ei kannusta ja rohkaise. Ei rauhoittelu, että jännitys kyllä menee ohi ja helpottaa. Ei luo turvaa ja ohjaa lasta luottamaan itseensä ja muihin aikuisiin. Ei, vaan ajaa lentokentälle ja ottaa lapsen pois luokkaretkeltä. Vie kotiin. Ohjaa tekemään päätöksen, jota lapsi samantien katuu. Kokemuksesta tulee pettymys. En pärjännyt, en selviä. En voi tukeutua muihin. Panikoin ja sillä saan huomiota. Minun ei tarvitse voittaa pelkoani, kun iskä tulee ja pelastaa, vaikka olisi voinut myös tukea ja kannustaa nauttimaan matkasta, mutta ei isän omat pelot ohjasivat toimintaa. Eikä hän näe toimineensa muutoin kuin välittävän isän tavoin. Mikä on välittämistä, mikä riippuvuutta? Mikä on vanhemman rooli, tukea nuorta itsenäistymään ja uskaltamaan elää, vai pitää pumpulissa ja kohdella silkkihansikkain? Olen pettynyt kykenemättömyyteeni ohjata lastani luottamaan itseensä. Olen pettynyt itseeni vanhempana. Minun pitäisi pistää rajoja myös lapsen isälle, ohjata häntä näkemään oman toimintansa rajoittavuus. Mutta en osaa. Eronneena en koe oikeutta puuttua hänen tapaansa kasvattaa lastamme, mutta nyt meni yli.
Olen vihainen. Hän pilasi lapselta mukavan kokemuksen. Hän ei kyennyt rohkaisemaan lastamme luottamaan muihin aikuisiin. Hän antoi omien pelkojensa sokaista itsensä. On antanut jo pitkään. Hän on takertunut kiinni lapseen aiheuttaen tälle pelkoja ja paniikkeja. Hän ei tue lapsemme kykyä luottaa itseensä. Hän luo uhkakuvia pahasta maailmasta, jossa kehenkään ei voi luottaa. Hän ei luota ja anna lapsemme luottaa itseensä ja kehittää kykyjään itse tunnistaa vaaroja. Hän kuljettaa lasta 1 km matkat autolla. Lapsi hengästyy jo kauppamatkoilla. Karhunpalvelukset opettavat lapsen käyttämään iskän kiltteyttä hyväkseen ja lapsen turvattomuus kasvaa. Minä olen katsonut vierestä. Yrittänyt mallittaa toisenlaista tapaa. Ei minunkaan vanhemmuus ole hyvää, ole rikki ja opettelen asioita. Tunteideni hallinta on heikkoa. Kiukustun, itken, mutta myös selitän, rauhassa kerron miksi toimin noin ja osaan havainnoida toimintaani. Pyydän anteeksi virheitäni ja yritän korjata niitä, mutta miten lapsen isä voi muuttaa toimintaansa kun ei näe omia haitallisia toimintatapojaan? Ei näe kuin välittävän isän, joka minusta onkin sairasta riippuvuutta? Kuka on oikeassa, kuka väärässä? Miten tämä korjataan?
Minussa joku pelkää, käy läpi omia kokemuksiani. Minulla oli vaihtarivuosi sovittu, perhe valmiina. Äitini ei kestänyt, joutui sairaalaan. Jäin kotiin. Hoitamaan kotia, äidin vuoksi. Olen siitäkin katkera. Sekoitanko omat tunteeni lapseeni. Ehkä hän ei kadu matkan peruuntumista. Toivon niin. Toivon, että kotiinjäänti oli hänen oma valinta, ei tapa miellyttää iskää, rauhoitella sen panikointia. Hän kuitenkin tahtoi lähteäkin. Omi ajoittain innoissaan. Toki hän jännitti. Niin tekee jokainen, mutta hän ei saanut onnistumisen kokemusta pelkonsa voittamisesta. Hän sai kokemuksen, että paniikille voi antaa vallan. Mitään sille ei tarvitse edes kokeilla tehdä. Olen pettynyt.
