Vauhti päällä
Vaikeaa pysähtyä. Pakenen, jotakin- itseäni, tunteitani, tarvitsevuuttani, suruani! Äitienpäivästä saakka ollut kova kiire. Olen laittanut pihaa, lenkkeillyt, opiskellut, lukenut, viettänyt aikaa tuttavien kanssa, jutustellut pintapuolisesti niitä näitä, ollut yltiösosiaalinen peittääkseni sitä valtavaa aukkoa sisälläni. Lapsen ikävä, äidin ja isän kaipuu. Se on taustalla. Tiedän sen, vaistoan sen imun. Se tahtoisi vetää minut mukanaan synkkyyteen. Tahtoisi saada minut vain suremaan. Haluaisi, että pysähdyn ja olen läsnä sille kivulle. Sille valtavalle tyhjyyden ja riittämättömyyden tunteelle, mikä minussa on vahvana. Mutta en tahdo. En millään halua tuntea sitä. Välttelen. Kiertelen. Ja oaha olo ja ahdistus vaan kasvaa. Nautin juoksusta tuulta vasten ja leikistä, että kun en pysähdy en tunne. Mutta kauanko jaksan juosta?
Terapiassakin välttely saa vallan. Tämä aihe on liian vaikea. Liian kipeä. Tarvitsevuuteni on liian vahvaa, sitä ei saa nähdä. Ei saa huomata. Ei kukaan voi siinä minua auttaa. Ei kukaan voi siihen tunteeseen minussa vastata. Tiedän sen. Järki ymmärtää. Pieni minussa ei. Ei halua kuunnella. Muttei kestä pettymystäkään, joten ei voi asiasta puhua. Ei ilmaista kaipuutaan. Eikä minussa ole riittävästi aikuista itseni kavaltamiseen. Yritän vain saada itseni edes hetkiksi lepäämään ja pysähtymään tämän valtavan pakoilu maratonini keskellä. Yritän antaa pienen tunteilleni edes hetkittäin luvan tulla esiin. Juoksen metsässä kyynelten valuessa poskillani. Pieni minussa huutaa vanhempien ikäväänsä. Tämä ikävä saa minut kaipaamaan toista hyväksikäyttäjäänikin. Sekin hävettää. Minulla on ikävä ihmistä joka oli minulle paha, koska hän myös piti sylissä ja sanoi välittävänsä, rakastavansa. Minulla on ikävä ihmistä joka rikkoi minua lisää vain siksi että hän oli minulle myös hyvä. Minä en voi pyytää kenenkään syliin, koska se ei ole sama. Kukaan ei ota minua syliin. Ei näe pikkuista minussa joka tahtoisi vain käpertyä kainaloon. Minut nähdään vahvana, iloisena, pärjäävänä. Minut nähdään sosiaalisena ja kekseliäänä. Ei kellekään tule mieleen, että minäkin voin olla näin rikkinäinen. Tarvitseva. Minähän olen aina niin iloinen ja auttavainen. Niin olenkin. Sekin on minua. Ei se sulje pois minun tarvettani tuntea itseäni hyväksytyksi. Joku minussa ei koskaan tunne itseään arvokkaaksi.
