selviytyjäkö?

Mä jumitan taas, tosi pahasti. Mulle nää juhlatpäivät (siis tuleva äitienpäivä) saa mut ihan raiteiltaan. Mun on tosi vaikee olla. Mä oon ihan irti itsestäni ja vahva selviytyjä rooli päällä. Vakuutan itselleni ja muille, miten hyvin menee ja jollain tasolla olen järjettömän rikki. En saa mitään järkitunnetta tuon vahvan kieltämiseni läpi. Pönkitän itsetuntoani typerillä asioilla, jotka vaan lisäävät itsevihaani. Olen muka niin pirun fiksu ja samalla olen jälleen kerran täysin jumissa kaikessa kieroutuneessa lapsuuden paskassa. En voi hylätä vanhempiani. En voi sanoa niille, etten halua nähdä niitä. En voi tehdä niille niin. Mä oon niiden tuki ja turva. Mä oon niiden ainoo huolehtija. Ne on mulle kuin omia lapsia, eihän lastaan voi vihata? Ei lastaan voi hylätä. Ei ne ole aikuisia. Ei ne ole vanhempia koskaan olleet, mut mä oon ihan kiinni niissä. Enkä voi, enkä osaa murtaa tätä ja samalla tää hajottaa mua. Joku mussa huutaa ja raivoaa – itselleni kuinka mä voin olla niin itsekäs, etten haluaisi nähdä niitä.

Ei ne ole pahoja. Iskä on ollut paska, mut se on ollut heikkokin. Mä olen ollut sen kannattelija. Äiti on ollut vielä heikompi. Ei se ole osannut huolehtia itsestään, se on tarvinnut mun tuen. Nyt se kitkuttelee omillaan. Vetäytyy. On etäinen. Yrittää vain pysyä kasassa. Mun on oltava niille se vahva, menestynyt, selväpäinen ja sisältä mä hajoon. Joku mussa takertuu vahvuuteen. Joku mussa vihaa terapiaa, se saa mut kuvittelemaan, että mä saisin olla jotakin muuta kun tätä. Että mä saisin muka olla ”tarvitseva”. Naurettavaa kuvitelmaa! Ei mun tunteilla tai toiveilla ole mitään väliä kellekään. Sitäpaitsi, munhan pitäisi olla kiitollinen niille. Ne on opettanu mut tulemaan toimeen omillaan. Niiden ansiosta mä olen osannut aina esittää ”normaalia”. Leikkinyt mukana, ettei kukaan tajua miten kieroutuneessa perheessä elän. Ja mulle se on normaalia. Mä välitän niistä. Mulle ne on tärkeitä ja mä en jaksa selittää sitä kellekään. Mä oon varmaan ihan hullu, kai tää on jotain vitun tukholma syndroomaa, mut mä en haluu olla mun porukoille sellanen hylkäävä paska, mikä varmaan olis mun oman oloni kannalta terveempää. Mä oon taas ihan hukassa itsessäni. Mä en kykene saamaan järkeä tähän. Mä toistan näitä lapsuuden toimintamalleja. Iloisena leikin iskälle kilttiä tyttöä. Lupaan tulla käymään äitienpäivänä. Haluun nähdä sen vaikka tiedän, et mulle tulee vaan paska ja surullinen olo, jos tulee. Tai sit pysyn tunteettoman etäällä, pirtsakka moodissa. Olen se ylpeyden aihe. Lapsi joka pärjää omillaan ja huolehtii niiden jaksamisesta. En jaksaisi leikkiä, muttei mulla ole vaihtoehtoa. Ei mulla ole iskää joka ottaisi syliin ja lohduttaisi pientä minussa. Ei äitiä, joka näkisi minussa sen hoivaa tarvitsevan pikkutytön, joka ei koskaan ole saanut olla olemassa. Ei mua ole. On vaan kuoria, osia, rooleja eritilanteisiin. On paloja, jotka elävät yhdessä, muodostaen systeemin, joka näyttää ulkoapäin helvetin toimivalta, ”täydelliseltä” mutta on oikeasti kaikkea muuta. On ontto paska. Kuvitelma jostakin arvokkaasta ja ” normaalista”, joku minussa leikkii elävänsä, vaikka joku minussa on täysin kuollut, tyhjä, turta, odottaa vain lopullista pois pääsyä. Lohduttautuu elämänrajallisuuteen. Siihen tietoisuuteen, että tämäkin piina päättyy suht pian.

Samalla osa minua panikoi, aika loppuu kesken. Ehdinkö elää tarpeeksi? Ehdinkö tehdä riittävän merkittäviä asioita, unohtaa nauttia, koska tahtoo suorittaa mahdollisimman paljon. Kokee riittämättömyyttä, mutta myös intoa. Haluaa näyttää kuinka hyvä on. Kuinka taitava on. Janoaa menestystä. Joku ei välitä pätkän vertaa. Tahtoo vain hurvitella – bailata, hylätä kaiken tutun ja aloittaa alusta jossain kaukana, kuvittelee sen olevan ratkaisu kaikkeen. Kokee olevansa jumissa täällä, lähellä kaikkea mikä muistuttaa kurjista jutuista. Ei ole kiinnostunut äitiydestäkään. Vihaa miestään. Mutta on minussa on äitihahmokin. Hoivaaja huolehtija. Se joka asettaa lasten hyvinvoinnin itsensä edelle.  Kuuntelee, kehuu, hyväksyy heidät muttei silti itseään. Joku minussa on rauhallinen, joku rauhaton. Olen taas täydessä kaaoksessa itsessäni ja vihaan tätä. En saa järjellä itseäni kasaan. Pelkään sekoavani ja samalla joku minussa nauraa ajatukselle. Totta helvetissä minä kasaan itseni viime kädessä aina niin, ettei tämä sekopäisyyteni näy ulospäin. Olen iloinen, tasapainoinen, sosiaalinen. Kontrolli toimii ja piilottaa kaaoksen. Hymyilen ja voin ihan hyvin. Minulle kuuluu ihan hyvää. Arkijuttuja. Sisälläni vain huudan.