Selfhatred
Part of me feels like running away from everything. I need no one. I want nothing. I do not want to be hold or loved. I do not care a shit about what others think of me. I just don’t. I hate all the parts of me, who trust and like our therapist. I hate him! I do not care about that stupid therapy’s continuence. I can end it right now. I do not need it.
Part of me, has started to feel the pain of rejection. It fears of therapy to end when Kela’s support ends. That side of me wants to end this on his own. It needs nothing. While the little ones inside of me are scared and crying.
Eihän toi hylkää meitä. Miksei se jo auta ja mieti mun kaa jatkoa? Miks se ei puhu miten tätä voi vielä jatkaa? En mä oo vielä valmis. En mä pärjää ite. Vitut. No tottakai mä pärjään. Vitun ruikuttaja puolet sais pitää turpansa kiinni ja painuu helvettiin täältä. Miten vitussa mä pääsen eroon noista saatanan riippuvaisista pikkusista? Vitut mua mikään terapia kiinnostaa. Ei mulla oo sellaseen mitään tarvetta.
Joo tästä kaikesta pitäisi ja olisi hyvä puhua ääneen terapeutille. Mutta kun ei pysty. Ei kykene. Ei voi olla riippuvainen, kun pitää olla hyvä terapiapotilas. Pitää kiltisti suorittaa itsensä fiksusti irti tästä tyhmästä prosessista. Ei saa näyttää heikolta ja tarvitsevalta. Ei saa juuttua kiinni. Olla liian riippuvainen. Mutta kun joku mussa ei koe olevansa valmis lopettamaan. Joku mussa vasta alkaa luottaa. On vasta alussa. Mähän vasta uskallan tuntea ja olla minä. Miten mä nyt muka osaan pärjätä itse. Tai tottakai mä pärjään,mutta ei se ole aikuinen joka mussa pärjää ja on vahvoilla. Se on joku aikuista leikkivä puoli. Aikuinen jää vielä helposti taka-alalle tunnepuolien vallitessa. Aikuinen on läsnä ja ei ole. Ei saa otetta ja valtaa itselleen. Mä tarviin vielä aikuisen mallia. Pienet mussa tarttis kosketustakin, halia, tunteakseen itsensä hyväksytyiksi. Mut siitä me ei voida puhua. Sitä ei voi pyytää. Se on jotakin minkä torjumista mä en kestäisi. Mun pienille kosketuksen puute on merkki, että ne on pahoja ja likaisia. Niihin ei voi koskee. Niitä ei voi ottaa kainaloon, kun ne on niin ällöjä. Joku mussa aattelee, että on niin pelottava, ettei siihen voi koskee, et siihen kosketus muuttaa pahaksi. Joku huorapuoli mussa on pettynyt. Kun en kerran kelpaa niin mitä vittuu mä täällä teen. Pienille kosketus toisi turvaa ja hyväksyntää. Huoralle se antaisi rajat. Antaisi käsityksen, että kosketus ei merkkaa sitä, mitä se luulee, mut mun terapiaan ei kosletus kuulu ja siks joku mussa jo etsii uutta terapeuttia. Ei kovin tosissaan, mut kuitenkin. On vihainen ja katkera. Muitten terapeutit ottaa kainoloon. Miks mun ei ota? Vihaako se mua? Oonko mä niin ällöttävä ja likanen, ettei mua voi halata – ottaa kainaloon? Oonko mä paha? Pelkääkö se et mä muutan senkin pahaksi?
Vittu. Vihaan tota lässyn lässyn puoltani. Mä haluun ton irti musta. Mulla on just hyvä terapeutti. Vittu se ees saisi muhun koskee. Ei ikinä. Vittu miks musta einsaa noita idiootti pieniä irti. Saatanan iskä ja äiti kaipuiset riippakivet. Vittu me ketään tarvitaan. Mä pidän huolen kaikesta. Mä en anna kenenkään koskee meihin! Mä en tartteitn vitun syliä! Mä en semmosta kaipaa. Vittu noitten syöin kaipuisten pikkusten vuoksi mulla on näin paska olo. Niitten takii vittu kaikki vaan pani meitä saatana. Vittu niitten vuoksi mun pitää olla tää vahva. Vittu mä vihaan pieniä mussa enkä ikinä hyväksy tai anna niille anteeksi niitten tyhmyyttä. Saatanan naiivit paskat. Vittu ihan kun naapurin setä oikeesti meistä välitti. Ihan kun iskää mikään muu kun auto kiinnosti, ihan kun äiti välitti siitä hymyilenkö mä sille vai en. Kuolla se tahto kuitenkin. Saatana. Aivan vitun sama mitä mä tunnen.