Aistimukset
Miten aistin maailman? Millainen on minun kehonkuvani? Miten koen ja tunnen itseni suhteessa ympäristööni? Miten otan vastaan, jäsennän, käsittelen, koen, tulkitsen ja reagoin kehoni välittämiin viesteihin itsestäni ja ympäristöstäni? Miten traumani ja varhaisen vuorovaikutuksen puutteet ovat muovanneet minun kykyäni olla läsnä itsessäni tuntemille aistimuksille? Miten reaktioni ovat ali/ yliherkistyneet tietyille ärsykkeille? Mitä se merkitsee minun elämässäni? Voinko minä nyt aikuisena oppia asioita, jotka normaalisti kehittyvät jo ensimmäisen elinvuoden aikana? Minulla ei ole ollut sanoja tunteille ja aistimuksilleni. Minä koen edelleen vahvasti ruumiillani kaiken. En osaa erotella aistimusten merkityksiä ja realtioni niihin ovat yllättäviä ja voimakkaita. Järjen kontrolli puuttuu. Sanat puuttuu. Merkitykset ovat vääristyneet. Hymyilen kun olen vihainen. Viestintäni on ristiriitaista, epäloogista. En tule ymmärretyksi, kun en osaa ilmaista tunteitani normaaleilla adekvaateilla tavoilla.
Olen koulutuksessa. Perehtymässä aistisäätelyn kehitykseen ja varhaisen vuorovaikutuksen merkitykseen koko terveen psykofyysissosiaalisen kehityksen pohjalla. Pysyn kasassa, koska kontrolli ja analyytikko minä ovat vahvoilla. Tosin aistiharjoituksessa silmät kiinni yllättävä tuntemus kasvoille aiheutti minussa aggressiivisen reaktion. Se sivuutettiin nauramalla, kuinka aistisäätelyhäiriöissä monesti reaktiot ovat ympärustönkin kannalta yllättävän rajuja. No tulipa siis käytönnön demonstraatio aikuisesta traumareaktiosta yllättävään aistimukseen. Kiinnostavaa oli miten haju ja maku muisti ovat läheisessä yhteydessä aivoissa kipua aistivaan alueeseen. Minullahan juuri hajumuistot tiputtavat vahvimmin fyysisiin kivuliaisiin reaktioihin vaikka koen, etten juuri koskaan tunne ole tuntenut kipua. Mielenkiintoista oli myös pohtia miten tuntemukset yhdistyvät tunteisiin. Keho ja mieli toimivat/ oppivat yhdessä. Kun monet kehon aistimukset ovat traumojen kautta yhdistyneet epämukaviin, täysin käsityskyvyn ylittäviin tunteisiin ei ole ihme, että reagoin nykyään niin kuin reagoin.
Aivot ovat plastiset. Ne muokkaantuvat läpi elämän, mutta voiko näin pitkäaikaisesta traumatisoitumisesta kokonaan toipua? Onko se realistista? Onko minun vain tärkeä oppia elämään triggerieni kanssa. Opittava itse lisäämään muiden tietoisuutta tilastani. Opeteltava keinoja kertomaan mitä minussa tapahtui, jos tipun, ilman häpeää. Tämä on sitä mihin olen kasvanut. Tämä kaikki on minua. Nämä reaktioni ärsykkeisiin ovat minulle normaaleja, niissä on järki kun miettii niitä suhteessa historiaani. Ulkopuolisista toimintani voi olla järjetöntä, mutta minun kokemustaustallani tämä kaikki on ymmärrettävää. Järkipuoli minussa koki taas tänään ahaa elämyksiä. Minun normaaliuteen pyrkivä puoli tykkää, kun sekin tuntee että tämä on jossain määrin normaalia. Analysoiva puoleni nauttii, kun löytää teoriapohjaa sille mikä olen. Pikkuiset minussa ovat hämillään ja tahtovat vaan huilia ja nukkumaan nallukan kanssa. Niille tämä on rankkaa. Teinikin turhautuu kun ei saa näkyä. Sporttaamalla olen iltaisin purkanut noiden patouttamaa energiaa. Ja kompensoinut jonkun puolen mässäilyhaluja. Etsin siis tasapainoa tässäkin vaiheessa. En anna itseni sivuuttaa muiden tarpeita kokonaan keskittyessäni tähän tiedonhankintaan ja opiskelija/ järkipohjaisten puolieni jautta elämiseen.
Ennen olisin hetkeksi luonut itseni täysin uudestaan. Unohtanut muut. Ollut irtonainen. Tehnyt itsestäni opiskelijan, unohtaen muut itsessäni. Nyt pyrin pitämään yllä kokonaisuutta. Hetkiksi se katoaa, muttei enää kokonaan. Tunnistan itsessäni jonkun, jonka olisi järjettömän helppoa aloittaa elämä alusta täällä vieraassa kaupungissa. Olla yksin. Itsekseen. Tehdä asioita vain itselleni. Unohtaa perhe. Unohtaa ystävät. Hankkia uusia. Nauttia vapaudesta. Samalla minussa kuitenkin on nyt läsnä tietoisuus siitä mikä ei ole näkyvää on olemassa. Esine ja asiapysyvyys kehittyy ennen ensimmäistä ikävuotta. Olenko siis kehityksessäni päässyt 1- vuotiaan tasolle?
