surullisuus
Pikkuinen minussa on surullinen. Se on luonut terapeutista oman illuusionsa. Pienille minussa terapeutti edustaa isähahmoa. Se kyllä tiedostaa, ettei se oikeesti ole, mutta tahtoo/ on tahtonut leikkiä ja ajatell, että se on. Tuo murtui. Pikkuinenkin näki konkreettisesti, ettei sen aika oikeesti ole kuin valetta. Se on maksettua aikaa. Terapeutille me ollaan yksi tyhmäpää muiden seassa. Pikkuinen mussa tahtoisi uskoa, että noi isommat on väärässä ja että kyllä toi kiva setä voi oikeesti silti auttaa vaikkei ookaan oikee iskä. Samalla sekin tietää ettei kukaan voi koskaan täyttää sitä tyhjiötä mikä meidän sisällä on. Meidän tarvitsevuus on loputonta. Ja sen tajuuminen sattuu. Olen huutanut ääneen autossa. Halunnut taas tänään vaan kuolla. Tuntenut aivan liikaa. Jos tunteisiis voisi kuolla mä en olis elossa. Ei tätä surun, isän ja äidin ikävän tuskaa vaan kestä. Tämä sattuu fyysisestikin aivan saatanasti. Tämä repii rikki ja saa vaan toivomaan kuolemaa. Pikkuinen minussa itkee, miksi ei saanut kuolla silloin pienenä. Kun ei kukaan välittänyt kuitenkaan ja nyt olen saatanan rikki.
Olen aina ollut. Voinko koskaan tuntea itseni kokonaisemmaksi? Miksi joku näin rikkinäinen ihminen hakeutuu terapiaan? Miten oikeesti luulin, että musta olisi tähän? Tää sattuu. Sattuu ihan sairaasti. Ja samalla tuo vittu ei tunnu missään repii mua toisaalle. Irti tunteista. Vakuuttelee, että olisi parempi lopettaa. Ei me tarvita mitään. Ja pieni itkee, huutaa, kärsii. Se luottaa, se uskoo. Se tarvii. Se haluu näkyä. Se haluu saada anteeksi kun on ollut paha tyttö. Se tahtoo että toi ”uusi” iskä vakuuttaa sille ettei se ole likainen, paha hirviö vaikka tekikin iskänsä kaa ällöjuttuja. Pieni mussa uskoo, että toi kiva Setä voi auttaa meitä. Pieni mussa on naivin hyväuskoinen. Se on suloinen.
Toi kiukkuilijakin on tavallaan söpö. Se kuvittelee tosissaan, että selvitään paremmin yksin. Sen mustasukkaisuus on hassuakin. Se kovasti vakuuttelee, ettei tarvi mitään ja silti sitäkin sattuu. Se luulee oikeesti suojelevansa mua noilta tuskaisilta pettymyksiltä vaikka samalla eristää meidät omasn pikkumaaimaamme. Mä oon tarvinnut sitä lapsena. Se on tuonut mulle turvaa. Ja se luulee edelleen toimintamallinsa olevan toimiva. Se ei näe oman käytöksensä läpinäkyvyyttä.
Aikuisena olen taas enemmän kartalla itsessäni. Eikä tämä ole helpottavaa. Tämä väsyttää.
