irti tunteista
Olen läsnä elämässäni, mutta olen irti itsestäni ja seuraan toimiani sumuverhon takaa. Olen olemassa, toimin normaalisti, mutta tunnen olemattomuutta. Katson itseäni, elämääni ulkopuolelta. Olen objektiivisesdä perspektiivissä suhteessa itseeni, enkä ymmärrä tätä kipuilua. Näen asiat jotka on hyvin. Näen vahvuuteni, näen missä olen pärjännyt hyvin. Enkä saa kiinni pahasta.
Paha on takana. Se on mennyttä. Sen varjot kurottelee nykyisyyteen. Se heijastelee elämääni kummituksen lailla, se vaikuttaa arjessa. En voi sille mitään, muuta kuin oppia elämään sen kanssa. Oppia hyväksymään menneisyyteni jäljet, jotka eivät välttämättä koskaan häviä, mutta minun ei tarvitse antaa niiden määritellä minua. Minä kykenen nousemaan niiden yläpuolelle, olen aina osannut päästä tähän olotilaan, olin vaan unohtanut sen. Minussa on rauhakin. Sen löytäminen vaan on välillä vaikeaa. Se tulee, kun tunteminen menee yli. Silloin pääsen tilaan, jossa ruumiillisuus katoaa ja nousen itseäni ympäröivään tilaan. Tietoisuus kirkastuu. Tulee hyvin selkeä ja levollinen olo. Onko tämäkin tuntemista? Onko tämäkin joku ”osa”/”puoli” minusta? Vai onko tämä sitä miten ihmiset yleensä suhtautuvat itseensä ja tunteisiinsa? Onko tämä aikuisuutta? Tämä metataso, tietoinen taso, jossa kaikki on selkeää ja helppoa hyväksyen vaan ottaa vastaan ja odottaa tunteiden ohittavan minut. Tämä on meditatiivinen tila, johon aikanaan useinkin ”pääsin”.
Tästä olosta ei tahdo pois. Ei tahtoisi palata arkeeen. Ei tunteisiin. Kaaokseen. Hyväksyntä lisää myös kykyäni olla läsnä kaaokseni keskellä. Koen itseni hyväksytyksi kaikkena sitä mitä olen. Se on vielä outoa. Joku minussa testaa. Joku ihmettelee, joku tykkääkin. Miten pieni lause voi jollekin minussa olla valtavan tärkeä. Terapeuttini lupasi, ettei hylkää minua. Joku taso minua syyttää sitä valehtelijaksi, mutta joku pieni minussa tykkää. Se haluaa uskoa. Se tarvitsee tuollaista vakuuttelua. Ei minusta ole itse itselleni riittävästi vielä aikuista ,inussa pienet tasot tarvitsevat turvallista aikuista, johon luottaa, johon tukeutua. Minun on helpompi olla, kun en tunne pienten hätää ja pettymystä itsessäni. Kun ne ovat rauhassa ei tuo suojeleva puolustava osani, joka ei tarvi mitään punge pintaan. Sekin pysyy rauhassa kun pienet saavat rauhallisen olotilan.
Suru on nyt vallalla. Hiljainen hyväksynnän tapainen. Jonka kanssa vain yritän olla. Tajuan, etten voi tehdä mitään. Kukaan ei voi. Eikä tarvitsekaan.
