En ole yksin
Nuorempana luulin aina, ettei kukaan muu voi ymmärtää. Kukaan muu ei ole kokenut samaa. Sittemmin vertaistukiryhmien avulla olen tiedostanut, kuinka valitettavan yleisiä nämä vaietut kokemukset ovat. Olen tajunnut, miten samankaltaisia tuntemuksia kaikille seksuaalista väkivaltaa kohdanneille nousee ja miten kummallisia omat häpeän syyllisyyden tunteet ovat ammatti ihmisillekin, jotka yrittävät auttaa.
Kävin katsomassa tarinateatteri lovestoorin loistavan esityksen omiensa eristämä. Osui kipukohtiini ja vaikka tiedostin ulkopuolisena aikuisena, kuinka väärin lasta kohtaan on tehty sai oma syyllisyyden tuntoni taas lisää ponnistus alustaa. Joskus vertaistuki voikin kääntyä itseä vastaan. Yhtäkkiä minä, joka olen aina vähätellyt kokemuksiani ja väittänyt, ettei niillä ole ollut mitään väliä, muutun katkeraksi. Vihaiseksi! Minähän olen vahva selviytyjä. Minä pärjään yksin. Minä käyn töissä. Minulla on perhe. Kaikki hyvin! Muilla on paljon pahemmin. Muiden kokemukset ovat hirvittäviä, julmia. Minä ansaitsin itse kaiken pahan ja sen kanssa on selvittävä yksin. Minä huomaankin vähätteleväni muita, minä inhokseni huomaankin ajattelevani, etä mitä tuokin tuossa valittaa, eihän tuo ole mitään, olisit elänyt minun saappaissani. Minusta tulee mielessäni katkera. Piirre, jota olen aina inhonnut. Ylimielinen! Alan samantien sättiä itseäni tuollaisesta ajattelusta. Minä maanmatonen, kaikkien alapuolella oleva hirviö. Miten voin ajatella noin.
Alan jälleen etsiä eroja. Miksi minä ansaitsin kohtaloni, mutta tuo toinen nuori tai lapsi oli uhri? Miksi tuolla ihmisellä on oikeus hakea apua pahaan oloonsa ja tuntea surua kokemuksistaan, mutta minulla ei ole? Päädyn aina samaan kierteeseen. Ei minulla tekijä ollut perheenjäsen. Eli minä en ollut niin vahvasti hänen vallassaan. Minä menin itse hänen luokseen. En ollut tarpeeksi nuori. On ihan eri asia olla kolme kuin ala-aste ikäinen. Kyllähän minun olisi pitänyt tajuta jo pitää puoleni ja pysyä poissa. Tiedän, järkeen tämä selittelyni kuulostaa todella tyhmältä. En halua miettiä itseäni tuollaisena pikkutyttönä. Minä olin hirviö, en samanlainen pikkuinen kuin muut tuon ikäiset. Minä olin viettelijä, minä varmasti jotenkin aiheutin tuossa kiltissä perheenisässä tuon muutoksen. Minä tein hänestä pahan. No jotenkin tajuan olevani väärässä. Jossain takaraivossani ymmärrän ajatusteni järjettömyyden. Tunteeni tuosta alkuvaiheen pahuudesta pikkuhiljaa irrottaa otettaan. Ehkä minäkin, tuo pieni tyttönen on ollut uhri, Mutta…
Sitten pääsen päässäni teinivaiheeseen. Siihen kuinka kun kaikki vaan jatkuu ja jatkuu. Pelastusta ek tule! Kukaan ei huomaa, ei näe pienen tytön hätää. Hätää jota tuo tyttö ei kestä. Se luovuttaa! Se antaa tilaa selviytyjälle. Isommalle tytölle, joka ottaa vallan. Joka ottaa vastaan sille tarjotun rooliin. Joka alkaa, sietääkseen silloin tällöin tuntemansa nautinnon tuomaa häpeää, kääntää valtaa tekijää vastaan. Tuosta nuoresta joka on yhtä tekijän kanssa tulee tuo päänsä luoma hirviö. Se tekee asiat, jotka siltä odotetaan. Se muuttuu täydelliseksi leluksi. Se on robotti, joka hoitaa hommat nopeasti ja tehokkaasti. Se on vihainen, mutta ei silti uskalla rikkoa luojansa tahtoa. Se on kova kuori. Se on huora! Ottaa vastaan maksun teoistaan. Ei se ole enää uhri, se on rikoskumppani. Osallinen! Se olen minä! Siksi erilainen kuin muut uhrit. Siksi paha, likainen hirviö! Se ei ole enää lapsi. Se on lain mukaan alaikäinen, mutta se ei tunne niin.
Järkevän aikuisen ääni täällä taustalla on surullinen, se tietää että noille tunteille on syynsä. Että ne ovat pitkällisen uuvutustaistelun tulos. Järkevä aikuinen minussa ymmärtää, että tuollaiset ajatukset ja toimintatavat ovat normaaleja reaktioita epänormaaliin tilanteeseen, mutta tunnepuoli ei suostu vastaanottamaan tuota tietoa. Tunnepuoli vastustaa muuta vaihtoehtoa. Se suojelee itseään avuttomuuden tunteen tuskalta. On helpompaa olla syyllinen, joka hallitsee tilanteen kuin alistettu avuton uhri. Uhrius lamaannuttaa, syyllisyys antaa voimaa ja tahtoa toimia toisin.
En olisi silloin voinut toimia toisin. En halua olisi kestänyt, jos olisin jäänyt uhriksi. Minulle muuttuminen osalliseksi mahdollisti selviytymiseni. Minun pitäisi tuo nyt oppia hyväksymään, en vain tiedä kuinka? Häpeä osallisuudesta on valtava. Eikä minua lohduta, että on muitakin. Kaikkien kokemukset ovat kuitenkin niin erilaisia, että niistä on sekä apua, että haittaa. Alkuun helpotti huomata, etten ole yksin ja ainut. Nyt se ahdistaa ja tunnen silti olevani ainut paha. Ainut, joka itse aiheutti kaiken, koska menin hänen luokseen, eikä hän tullut kotiini. Ainut, jonka keho oppi reagoimaa hänen tahtonsa mukaan. Ainut, joka myös alkoi itse toteuttaa hänen toiveitaan ja otti siitä palkkion. Myin lupani tuntea pahaa oloa. Halvalla lähti oman arvontunteeni ja lupani tuntea itseni uhriksi!
Arvoton saasta,
ruma ihmisenkuvatus.
Ruikuttamisen kyllä osaan.
Itsesäälin pyörteistä ylös rypien,
nostan pääni.
Vedän iloisen naamion kasvoilleni.
Esitän täydellistä!
Esitän normaalia,
pärjäävää aikuista.
Hetkittäin uskon itsekin rooliini!
Kunnes mennyt muistuttaa todellisesta arvottomuudestani!
