Murenevat seinät
Minun hieno dissokerrostaloni murenee. Tuntuu kun istuisimme kaikki tunnepuoleni ja järki pölyävän raunioituneen rakennuksen lattioilla ihmetellen ja katsellen toisiamme. Kuva kirkastuu ja palat loksahtavat paikoilleen eikä kuva ole kaunis. Se on synkkä, mutta siellä on myös ne ”säilyneet” ehjät ja onnellisemmat muistot. Kaikki on paljon. Liikaa? Siltä tuntuu, enkä tiedä mihin tästä. Mitä tämä tarkoittaa? Miten tämän kanssa eletään. Suostuisiko se vihdoin jättämään rauhaan. Olen paljas. Henkisesti alaston. Enää en usko, että on jotain mitä en olisi kirjoittanut terapeutilleni. Ei ole salaisuuksia. On häpeä. On avuttomuus. On itseinho. On vihakin. Ne tuntevat toisensa. Ne eivät pääse enää täysin sulkemaan toisiaan ulkopuolelle.
Tätäkö on ”normaalien” ihmisten päässä? Yhteisymmärrys. Kokonaiskuva elämästään jatkumona. Minulle tämä on uutta. On ollut palat. Mikään ei ole puuttunut mutta niitä ei ole voinut. Ei kyennyt tuntea yhdessä, yhtäaikaa. Ne ovat vuorotellen pomppineet pintaan haalistaen vuorotellen toisensa. Nytkin sitä tapahtuu, mutta erilailla. Selkeänä näen asioiden yhteydet. Miten yksi on mahdollistanut toista. Miten kaikki paha on kietoutunut yhteen. Ymmärrän miksi mieleni on toiminut näin. Miksi olen oppinut ajattelemaan itsestäni niin kuin ajattelen. Niille on ”loogiset” selitykset. Se ”arkeni” on ollut mahdotonta sietää muuten. Enkä olisi ollut kypsä/ valmis näitä tajuamaan aiemmin. Kaikelle on aikansa. Paikkansa. Ei itseään voi kiirehtiä, kun mieli ei ole valmis hyväksymään ja kohtaamaan tunteita, voi asioista puhua yhä uudestaan ja uudestaan, eikä mitään merkittävää tapahdu. Vasta kun tunteille on tilaa ja oma olo riittävän turvallinen voi todellinen tunnetyöskentely alkaa. Tämä ei ole helppo tie. Tämä on ollut ja varmasti tulee vielä olemaan tuskallinen prosessi, mutta jotain minussa muuttuu. En osaa selittää. Tunnen itseni erillisyydestäni huolimatta enemmän ”kokonaiseksi” kuin koskaan ennen. Tunnen itseni avuttomaksi ja siinä kuitenkin rauhalliseksi. En niin vahvasti hae itsepönkitystä -minä pärjään yksin puoleltani vaan jotenkin kaikki tuo vänkääminen hellittää, ainakin hetkeksi.
