I am fine.
Turhautuminen, hätäännys, viha valloillaan. Vittu mä olen vahva, olen aina ollut. Pärjään yksin, olen aina pärjännyt. Mä en tarvi mitään keltään, en ole koskaan tarvinnut. Vitun Kela tietää mua paremmin miten voin. Käyn töissä en siis ole oikeutettu vammaistukeen, vaikka terapian tarve on lääkärinkin mukaan 2xviikossa. Vittu saatana, mä selviän töistä just just sillä, että on paikka jossa voin olla. Voin tuntea, ei tartte sinnitellä. Mä jaksan töissä, kun työkaveri ottaa ahdistuksen iskiessä mun työt hoitaakseen. Joo mä rakastan työtäni. Haluan tehdä sen hyvin haluan jaksaa sitä, mutta olo on rikkinäinen, väsynyt, ositettu. Joo ja mä helvetti huolehdin itsestäni, ai jaa. Mies siivoaa, hoitaa lapset silloin kun mä uikutan sohvan nurkassa. Kaupassa on ostokset jääneet kassalle, kun ahdistus iskee ja sitten häpeä itku tärinät autossa. Mutta kela tietää. Mä olen ok. Mä olen normaali, vaikka vihaan itseäni, olen väsynyt itseeni, tunnen itseni rikkinäiseksi. Tunnevammainen, mutta kun se ei näy ulospäin, kun on tarve esittää normaalia. Kaikki vammat eivät näy! Pahimmat eivät näy. Vittu mä en ole mikään selviytyjä, en jaksa olla! Haluan luovuttaa ja samalla joku mussa huutaa, että vittu mä en ole mikään luovuttaja, raukka paska. Aivan saatanan sama mitä kukaan ajattelee. Mä revin itteni irti tästä terapiasuhteesta, koska tää loppuu ihan kohta joka tapauksessa. Vuosi ei ole mitään. Mä luotin ja tykkäsin terapeutin vakaudesta. Olen oppinut hyväksymään itseäni hitusen paremmin. Mutta vittu normasli mä en ole, enkä ehdi vuodessa tätä koko paskaa lapsuuttani käsitellä, joten se loppu nyt. Mä alan tehdä pesäeroa. Irrottaa hallitun hillitysti itseäni tästä. Mähän en ole riippuvainen mistään. En kenestäkään. Mä en tarvi mitään paska terapiaa, joka loppuu kuitenkin kesken. Mä en haluu repii itteeni yhtään enempää rikki. Mä en kestä hajoomista, jos en voi luottaa siihen, että saan turvautua ja yhdessä kasata itseäni kokoon rauhassa. Mä en ole koskaan apua pyytänyt, ja sen kerran kun pyydän sanotaan mulle, että en ole siihen oikeutettu. Väsyttää. Aivan saatanan sama mitä tunnen. Ei se ketään kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut. Vitun paska Kela! Vitun paska yhteiskunta. Vitun paska elämä. Mutta mä huolehdin itsestäni. Mä käyn töissä. Mä olen normaali. Ei mulla ole koskaan ollut vaihtoehtoja. Eikä ole nytkään. Odotan vain koska napsahtaa. Vihan tunne on suht erillinen. Osa musta tahtoisi mennä riehumaan johonkin, aivan saatanan sama mitä mä teen, mitä mä tunnen. Mutta sitten kun mussa on tää normaali kilttityttö, on aina ollut. Se ei siedä tämmöisiä tunteita ollenkaan. Se hymyilee ja on just fine. Kun te muuthan sen tiedätte!
Olen pahoillani… 🙁
Mutta järkipuolelle tiedoksi että tuo on käsittääkseni täysin normaalia lama-ajan tukijärjestelmää. Ne antaa usei(mmi)lle eka hylyn just sillä idealla että ”ei se kuitenkaan viitti alkaa taisteleen ku ei se apua oikeasti tarvii”, jolloin yhteiskunnan vähät varat säästyy oikeille avuntarvitsijoille. Mut sit jos joku kyseenalaistaa päätöksen ja hakee uudestaan laajoin perustelluin lääkärinlausunnoin ja omakuvauksin, niin sit ne usein myöntääkin tuen ilman muuta. Silleen kai rahat säästyy ku ei turhaan makseta terveille jotka ”muuten vaan” hakee..
Kannattaa pyytää niitä lähettämään sulle käsittelymuistionsa, jotta tiedät tarkasti millä perusteella ovat hylänneet, ja sit vastaat siihen. Sä olet taistelija ja sulla on hyvä tukiverkko. Joten älä anna periksi, älä ole ”joku vaan” vaan ihan oikea avuntarvitsija – ja vahva sellainen 😉 Zemppiä!!
Joo varasin jo soittoajan lääkärilleni ja aion kyllä tehdä valituksen. Vittu mä olen helvetin sekaisin ja tiedostan sen, mä en ole koskaan mitään vaatinut ja hakenut ja nyt tiedän että olen oikeutettu tukeen. Mun arki selviytyminen on sen verran helvetillistä, että vittu vaikka käyn töissä niin mä tarvin terapiaa ja ulkopuolisten tukea selviämiseeni. Helvetti kun vituttaa! En jaksaisi taistella. Mutten tahdo olla aina se kiltti ja hiljainen tyttökään. Mä olen aina ollut hiljaa ja selvinnyt yksin. Vittu mun ei tartte enää saatana. Ei se väärin!