Halu vetäytyä
Minussa joku tahtoisi hiljentyä. Vetäytyä pois kaikkien ulottuvilta. Piiloutua omaan sisäiseen maailmaan. Tahtoisi pystyttää muurit takaisin ympärille. Joku minussa on väsynyt. Turhautunut. Lopen uupunut tähän kaikkeen. Jollain tasolla haluaisin vain kiukutella. Vetää itkupotkuraivarit ja poistua sitten häpeillen takavasempaan. Järjellistä lähestymistapaa on vaikea aktivoida itsestäni esiin, kun tunteet jyräävät loogisen ajattelun ohi. Miten ihmiset kykenevät tuntemaan ja ajatteleen yhtäaikaisesti? En ymmärrä sitä. Miten nuo saa toimimaan yhdessä, kun se ei ole millään muotoa minulle luonnollista? Ei tule automaattisesti. Minulla kivatkin mm. innostumisen tunteet syrjäyttävät järjellisen ajattelun täysin ja toimin täysin spontaanisti vain hetken päästä tajutakseni, että hupsis tein taas jotakin muista kummallista. Ei aikuiset ole extempore toimijoita vaan ajattelevat ensin. Minä en ehdi. Huomaan aina sanoneeni jo joo, ennen kuin tajuan kysyä mistä oikein ole kysymys. Minulta puuttuu normaali itsesuojeluvaisto ja järkiajattelun suorittama punnitsemis prosessi kokonaan. Tai no nykyään se kyllä aktivoituu, mutta jälkijunassa. Teen nykyään ohareita kun olen jo luvannut jotakin ehtimättä oikeasti tajuta mitä tuli lupailtua. Kai tämäkin on edistystä, vaikka hävettääkin ja ärsyttää kilttityttö puoltani, jonka pitäisi aina pitää lupauksensa. Plääh. Tyhmää.
