15.11.2015 12:29 - simpukka
Terapiasuhde on minulle edelleen jollain lailla kummallinen käsite. Joku minussa vihaa sitä, toinen haluaa haastaa, kolmas kaipaa järjellisiä vastauksia kysymyksiinsä, neljäs vain toivoo turvaa ja tukeutuu uskaltaen tuntea. Joku analysoi, toinen kiukuttelee, yksi kaipaa rajausta toinen vapautta ja hyväksyntää. Eli terapiasuhde on jokaiselle minussa jotakin erilaista. Nyt kolmannen terapiavuoden alkaessa olen vihdoin vapautunut ja sitoutunut tähän tyhmään prosessiin. Uskallan olla enemmän sitä kaikkea mitä olen, mutta pelkään! Ehdinkö eheytyä tarpeeksi? Eihän kolme vuotta ole mitään. Olen vasta alussa, tai niin tunnen. Olen vihainen Kelalle siitä, että luo toipumiselleni tämmöiset järjettömät raamit. Miten joku tuntematon on voinut määrittää tuollaiset naurettavat rajat? Eikö terapia olekaan yksilöllinen prosessi? Joka etenee omassa tahdissaan. Siinä tahdissa, joka on kullekin henkilölle ominaista. Mitä hyötyä on terapiasta, jos se jää kesken naurettavan kolmen vuoden säännön vuoksi? Miten koko lapsuuden paskat voi kesätellä noin lyhyessä ajassa? Missä on yksilöllisyys ja asiakaslähtöisyys näissä määritelmissä? Miksei huomiota laiteta siihen kuka edistyy ja hyötyy mistäkin? Suututtaa!
Kommentoi
