Uskoako vai eikö uskoa?
Jollain lailla rauhallinen ja hyvä olo. Olen avoimempi kaikelle, mitä minussa on ja olen antanut niiden vuorotellen ja osin päällekkäinkin näkyä ja tulla kuulluksi. Tämä viikonloppu on mahdollistanut taas monelle tasolle minussa paljon hyvää. Olen piirtänyt, vaikka joku minussa on sitä mieltä että se on tyhmää, koska en osaa. Olen juonut, koska joku minussa sitä tarvitsi. Sen antamaa hetkellistä nollausolotilaa. Olen saanut pienenä olla painopeittoni alla nallukka kainalossa ja saanut halin appiukoltanikin, joka on minulle jonkunlainen isähahmo. Olen herkutellut, vaikka joku minussa kokee, että olen luuseri ja läski, enkä saisi herkutella. Olen liikkunut, juossut kävellyt ja jumpannut, pitänyt siis balanssista kiinni herkuttelun suhteen. Olen kirjoittanut, mikä on tärkeää älylliselle puolelleni. Olen pukeutunut ja leikkinyt halloween noitaa, hassuttelu on jollekin minua toosi isossa roolissa. Olen kiukutellutkin, mikä helpottaa sisäistä painettani olla koko ajan kiltisti hiljaa. Olen kokkaillut puuhastellut erikoisruokia. Olen katsellut vanhoja valokuvia, mikä jo itsessään lisää ahdistustani potenssiin kymmenen ja tajunnut, miten kaikki tämä on minussa näkynyt/ ollut näkymättä jo koko lapsuuteni. Hymytytön silmissä näkyy nämä muutkin puolet. Tajusin miten tyylintotaalivaihtelut ovat aina olleet osa minua. Ymmärsin, miten vaikeaa on minun on aina ollut muistaa asioita, jos en ole oikeassa tunnetilassa. Miten sitten kun muistan saan kirkkaasti kiinni hetkistä.
Pikkuhiljalleen uskallan katsoa itseäni ja elämääni yhä enemmän kokonaisuutena. Se ahdistaa ja pelottaa ja sattuu. Se on vaikeaa. Enkä halua hyväksyä tätä kaikkea, mutta tunnen sen yhä vahvemmin olevan kaiken minua. Minun elämääni. Minun kokemuksiani. En ole katkera. En ole vihainen. En tiedä pitäisikö minun olla, mutta olen surullinen. Olen väsynyt. Olen kummissani, miten voin olla tässä. Miten olen jaksanut elää kaikesta huolimatta. Olen kiitollinenkin. Olen elänyt rikasta elämää, värikästä elämää niin hyvässä kuin pahassakin. Ja olen vielä suht nuori. Ehdin vielä vaikka mitä. Se pelottaa ja lohduttaa yhtäaikaa. Elämä on pitkä ja lyhyt. Se on raskas ja kevyt, helppo ja vaikea. Ei sitä voi ymmärtää. Elämä on kummallinen. Se ei ole johdonmukainen, ei oikeudenmukainen. Se satuttaa ja silti sitä myös janoaa lisää. Sitä kohtaan on utelias ja toisaalta tahtoisi vaan lipua pois kyydistä. Se on täynnä valintoja ja koskaan ei voi tietää, mikä on loppujen lopuksi se hyvä valinta, ”oikea” valinta. Onko oikeaa/väärää? Joku minussa luottaa ja uskoo tähän prossiin, uskoo elämään, uskoo hyvään. On aina uskonut. Joku minussa luottaa, että kaikesta voi selvitä, voi toipua. Voi oppia elämään tämän kaiken kanssa. Matkaa hyväksyntään vielä on, mutta jotkut minussa näkevät valoa pimeyden keskellä.
