Muistokirjoitus
Olin eilen kummitätini hautajaisissa ja se sai minut miettimään millaisin sanoin omia vanhempiani pystyisin kuvailemaan. Onko niistä puhuttava hyvää? Mitä hyvää voisin sanoa, vai saisinko olla rehellinen? Saisinko kertoa sen, mitä oikeasti tunnen heitä kohtaan? Onko tämä hirviömäistä? Saanko miettiä muistopuhetta vielä elossa oleville ihmisille? Miksi en saisi? Kumpi on helpompi, äiti?
Mitä voin sinusta sanoa? Olet hauras ja hento. Olet ihminen, joka ei ole koskaan oppinut pitämään puoliaan. Olet ollut pienenä se kiltti ja kuuliainen, olet tuntenut itsesi mitättömäksi ja olet valinnut puolisoksesi ihmisen, joka monet vuodet alisti ja haukkui sinua, mutta joka kuitenkin pysyi rinnallasi kun et tahtonut jaksaa. Sinä olit sille kiitollinen, vaikka minä sain kuulla, miten minun olisi pitänyt olla kiltimpi. Miten oli minun vikani, että sinä voit huonosti. Sinä olit ja elit isäni/puolisosi mielivallan alla, etkä edes tajunnyt miten väärin se sinua kohteli. Sinä et tajunnut hakea itsellesi ajoissa apua. Sinä et jaksanut huolehtia edes itsestäsi, saati sitten minusta. Sinä kyllä rohkaisit ja kannustit minua pärjäämään yksin. Olin aina se iso tyttö. Se fiksu ja taitava. Siitä olen kiitollinen, mutta minä olin kuitenkin myös pieni ja tarvitseva. Minä olisin tarvinnut läheisyyttä, syliä ja turvaa. Sinä puolustelit iskää, vaikka sinun olisi pitänyt tietää mitä se teki. Sinä olit paikalla. Sinä näit ja kuulit, yritit joskus itkien estääkin, mutta kuitenkin jäit sen luo. Jätit minut yksin sen kanssa. Olit valmis itse päättämään päiväsi ja jättämään minut kaksin sen kanssa. Miksi et vain muuttanut pois kanssani? Etkö uskaltanut? Minä en saisi olla sinulle näin syyttävä, ilkeä. Et sinä ole paha. Sinä olet herkkä. Sinä olet etäinen, yrität vain jaksaa itse elää. Et osaa, pysty olemaan minulle tuki, turva, lämmin, välittävä – äiti. En osaa olla sinulle katkera. Sinä olisit ansainnut parempaa. Toivon, että osaisit vielä arvostaa itseäsi ja löytäisit elämääsi hyviä, iloa tuovia asioita. Minä olen kuitenkin kasvanut aikuiseksi. Olen tehnyt sen omillani, niin koen. Nyt en enää jaksa ja voi olla sinulle ”äitinä”, en jaksa. Minulla on nyt oma perhe jonka vuoksi haluan selvittää tätä omaa sekavaa päätäni. Heidän vuokseen haluan opetella olemaan terveellä tavalla itsekäs ja terveellä tavalla myös riippuvainen, toisiin tukeutuva. Haluan oppia oikeasti luottamaan omaan kykyyni tehdä hyviä päätöksiä. Haluan oppia arvostamaan itsessäni hyviä asioita. Haluan oppia elämään menneisyyden haavojeni kanssa, pelkäämättä tippumisia tunnetasolla johonkin hallitsemattomaan. En halua päätyä kaltaiseksesi! Anteeksi, äiti! En sano tuota pahalla. Sinä olet minulle tärkeä, vaikket olekaan kyennyt olemaan sellainen, mitä olisin tarvinnut. Sinulla on ollut omat syysi. Omat haavasi, joita et ole osannut kohdata. Minä aion kohdata omani!
Entä sitten sinä ”isäni”, mitä sinulle voi sanoa? Sinä olet alkanut olla olemassa minulle vasta aikuisuuden kynnyksellä. Sinusta kuoriutui sairautesi jälkeen inhimillisiä puolia. Sinusta kasvoi pikkupoika, joka tukeutui minuun. Minä olin turvasi, kuuntelija,kuski, auttaja. Unohdimme hetkeksi kai kumpikin sen vihan, jota pieni minussa sinua kohtaan tunsi. Mutta se on edelleen sisälläni, osa minua. Sinä et ole enää se sama paska, sama itsekeskeinen hirviö, millaisena pienet minussa sinut muistavat. Silloinkin osasit myös olla innostunut ja toimelias, mutta myös äkkipikainen ja julma. Juodessasi sinusta kuoriutui esiin itse paholainen, joka piti perhettämme pelon ilmapiirin avulla tiukassa kontrollissaan. Meidän asioista ei saanut puhua. Minun puheeni leimattiin höpöjutuiksi. Kukaan ei nähnyt ei huomannut millaista meillä oli, koska minulle oli tärkeää pitää kulissia yllä. Leikkiä normaalia. Minulle perheemme malli oli se normaali, vaikka jotenkin tiedostinkin, ettei se voi oikeasti olla noin. Tajusin, että muilla oli erilaiset välit vanhempiinsa. Sinä teit minulle sairaan väärin. Se kuvottaa, oksettaa edelleen. En ymmärrä sitä. En halua ymmärtää. Olin kiltti pikkuemäntä. Äidin korvike. Etkö oikeasti keksinyt mitään muuta keinoa? Olet sairas, tajuathan sen! Entä sitten kun puolustin äitiä, olit valmis päättämään päiväni, vain tuurilla joku sinussa napsahti takaisin viimehetkillä. Miten opin koskaan antamaan noita sinulle anteeksi? Kuuluuko minun edes yrittää? Olenko minä nyt paha, kun en kunnioita teitä -vanhempiani? Minä yritän ihan oikeasti selvitä. Päästä yli kaikesta paskasta, jota olen niin teidän kuin ”kivan” naapurinsedänkin kanssa kokenut. Juuri nyt en pysty olemaan isä, sinunkaan tukijasi. En jaksa leikkiä, että kaikki olisi hyvin. Enkä tiedä kauan tämä minulta vie. Enkä tiedä pystynkö koskaan olemaan sellainen, mitä minulta toivot. Minun on aika keskittyä oikeasti omaan hyvinvointiini, jotta lapseni saisivat ansaitsemansa äidin. Minun on pakko ottaa teihin välimatkaa, jotta pystyn kasaamaan itseäni kokoon näistä rikkinäisistä palasista, jotka minussa ovat kuin ihmeen kaupalla sinnitelleet kutakuinkin toimivana kokonaisuutena tähän pisteeseen saakka. Nyt ei enää vanhat suojat ja roolit tunnu toimivan. Olen liian tietoinen kaikesta. En vain nyt pysty enää sulkemaan pahaa täysin pois tietoisuudestani, enkä vielä tiedä miten sen kanssa eletään. Olen kyllä kiitollinen muutoksestasi, isä. On ollut hienoa nähdä, miten olet yrittänyt opetella ottamaan huomioon muutakin kuin omia tarpeitasi. Minä kyllä arvostan muutostasi, mutta nyt tunnen itselleni luvallisesti ensimmäistä kertaa myös vihaa sinua kohtaan. Enkä nyt aio tunkea noitakaan tunteita piiloon!
