Syksyn väriloistoa
Metsässä mieli lepää. Kuulas syyssää on kylmyydessään jollekin minussa ahdistavaa, mutta toisaalta jollain tasolla tykkään siitä kamalasti. Pimeät illat ja sateiset päivät antavat luvan vain käpertyä sisälle viltin alle. Ne antavat mahdollisuuden rentoutua ja vain olla tekemättä mitään. Kodista tulee se pesä, johon haluaa panostaa. Viihtyisyyttä tahtoo lisää ja kynttilät tulee kaivettua esiin kaappien kätköistä. Musiikin kaipuu minussa taas lisääntyy samoin jollain tasolla etsin katseella ympäriltäni kauneutta. Imen taidetta, haen kuvia ja värejä ympärilleni. En osaa olla puuhastelematta, vaikka kaipaankin rauhaa. Olen yhtaikaa levoton ja levollinen. Kirjoittelen ihan liikaa. Ajattelen ihan liikaa. Teen ihan liikaa asioita. Nautinkin jotenkin liikaa. Tai siltä minusta tuntuu. Minun pitäisi osata olla vähemmän aktiivinen. Minun pitäisi osata olla tarttumatta kaikkeen, enkä tiedä miksi. Siksi, että koen, ettei minun tapani elää ole normaali. Ja minä niin kovasti haluan olla normaali. Mutta miksei tämä olisi normaalia? Mikä minun tavoissani toimia ja elää on niin epänormaalia? En tiedä. Kyllähän kaikilla on omat kiireensä. Ruuhkavuodet vievät ihmisiä vauhdilla hetkestä toiseen. Kyllähän ystävänikin tykkäävät eri asioista, puuhaavat vaihdellen milloin mitäkin, kaipaavat välillä omaa tilaa ja välillä haluavat seuraa. Miksei tämä siis olisi täysin normaalia elämää? En tiedä. Perusteluni loppuvat kesken. Juuri nyt tunnen itseni ihan normaaliksi, hetkistä nauttivaksi aikuiseksi, joka iloitsee syksystä ja sen herättämistä tunteista!
