Välttelyä
Hienoa, osaan tämän vielä. Pystyn edelleen välttelemään tippumista tunteisiin, kun oikein kovasti pinnistelen. Hallitsen niitä, läl läl lää. Tänään en antanut pienen tunteiden tulla kunnolla läpi ja olo ei todellakaan ole nyt kovin hyvä. Kävin jo hikilenkillä ja se vähän rauhoitti taas jotakin minussa, mutta jollain tasolla tosi surullinen ja sivuutettu tunne, vaikka toisaalta jollain lailla itseriittoisen tyytyväinen tästä kiemurtelusta ja välttelystä, jollain lailla rauhallinen kun tunnen edelleen kykeneväni taistelemaan paskat tunteet jonnekin piiloon ja saan paremmille tunteille tilaa. Miksi antaisin itseni tuntea? Juuri nyt en halua niitä kohdata, joten ne voidaan kieltää ja työntää syrjään. Tämähän on taito. En halua luopua tästä. En edes halua, että defenssit murtuvat. Nämä on sika makeita! Kuka väittää, että tunteille pitää muka antaa tilaa, pyh osan niistä voi vallan mainiosti sivuuttaa. Mitä ei halua tuntea, sitä ei ole. Tai ainakin voi taas hetken leikkiä niin!
Jäin miettimään katkeruutta, miksi en juurikaan tunne sitä? Tai tunnen joskus hyvin harvoin. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei sille tunteelle ole minussa koskaan ollut oikein tilaa, ymmärrystä tai tarvetta. Olen niin kovin pienenä jo jakanut osan tunteistani omiin lokeroihinsa, omiksi haaroikseen. Sillä positiivisia tunteita kantavalla iloisella tytöllä ei ole ollut mitään, miksi olla katkera, vihaisempi taistelija puoli on kyllä ollut itseriittoinen ja itsekseen pärjäävä, tavallaan katkerakin, muttei sille oikein katkeruus tarkoita mitään. Se on liian vaikea ja abstrakti ajatus sen pieneen päähän. Sen vahvin ajatus on ollut yksin selviäminen ja vahvuus. Se on kyllä ollut vihainen ja sitten tuolle kuolleelle pienelle minussa ei ole muuta kuin tyhjyys, tunne ettei se ole, ei saa olla, eikä edes haluaisi olla olemassa. Se on jo tuntenut itsensä pahaksi ainakin isompana ja kun tuntee itsensä pahaksi ei oikein osaa olla katkera kellekään toiselle. Jotenkin minusta katkeruus vaatii kehittyäkseen selvempää ymmärrystä siitä, miksi tämä mitä koen,ei ole oikein ja tunnen olleeni liian pieni sitä todenteolla tajuamaan. Isompana sitten minussa on kuitenkin ollut aina myös tuo positiivinen jokseenkin paskoista irti oleva puoli, joka on hankkinut meille kivojakin kokemuksia kaiken paskan vastapainoksi. Suorittajana joku minussa on osannut iloita koulusta ja harrastuksen tuomasta kyvystä hallita ja kontrolloida itseäni niin mielen kuin kehonkin tasolla. Tuo passiivisempi vihainen puoli on isompana turruttanut tunteitaan juomalla ja saanut siten jotenkin purettua ahdistustaan, mikä sillä on ollut enemmän syyllisyyttä ja häpeää. Aktiivisempi toimija minussa on tuntenut vallan tunnetta ja syyllisyyttä osallisuudestaan. Ei sekään ole osannut olla katkera, koska on kokenut ansainneensa kaiken pahan. Minä olen kokenut itse olleeni paha ja osa sitä. Miten siis voisin tuntea katkeruutta? Kelle olisin katkera, kun koen itseni syylliseksi? Elämälle!?Siitä, että on ollut paskaa tuuria? Että on syntynyt vanhemmille, joilla ei ollut kykyä olla vanhempia? Että on hakenut sitä mitä ei ole kotoa saanut taas väärältä ihmiseltä? Mitä katkeruus auttaa? Mitä se muuttaa? Ei mitään!
Mikään paha ei ole minussa koskaan voinut kunnolla näkyä, kun minun on pitänyt suojella perhettäni ja pitää sen kulisseja pystyssä. Miten olisin voinut antaa itseni olla katkera kun minun piti olla se piristäjä? Se vahva. Nyt taas olen jo luonut niin paljon muuta hyvää elämääni, ettei katkeruudelle ole syytä. Suorittaja minussa on opiskellut kivan ammatin ja iloinen pirtsakka osa minua on saanut kohtuu turvallisen oman perheen. Ei minulla ole edes oikeutta katkeruuteen. Nythän on asiat kaikesta huolimatta ihan hyvin. Ok voisihan tämän pääni kanssa olla helpompaa, yksinkertaisempaa, selvempää, jos asiat olisivat olleet toisin, mutta olisinko silloin tämä, minkä nyt koen olevan minä/me? Olisiko se parempi? Vai kenties tylsempi ja totisempi. Osaisiko se kuitenkaan iloita pikkuasioista ja osaisiko se arvostaa niitä asioita, jotka nyt ovat hyvin? Kehostani en tykkää ja sen suhteen tunteeni olisivat varmasti myönteisemmät, jos asiat olisivat menneet oikeammin, mutta nyt en sille mitään voi. Voin vain toivoa, että joskus opin sietämään sitä paremmin. Aika näyttää!
