Tyyntä myrskyn jälkeen
Eilisen päivän tahtoisin poistaa kokonaan, mutta kai kaikki vie johonkin päin. Kai voin tuostakin ottaa oppia. En kai ole aiheuttanut lapselleni pysyviä traumoja, kun kuitenkin aikuisina mieheni kanssa selitimme auki tipahdukseni ja selitimme taustaani lapsemme ikätasoa vastaavalla tavalla. Häpeä ja sekoamisen pelkonikin helpotti jo onneksi kun mieheni löysi itsestään sen vahvan turvallisen aikuisen joka sai minutkin taas takaisin järkitasolle.
Meillä oli siis riitaa ja se pudotti minut johonkin lapsuuden muistoihin. En saanut itkua ja toimintaani rauhoitettua kun hätäännyin -panikoin ja lapsemme hieman pelästyi äidin typerää ja kummallista käytöstä. Mieheni viha, suuttumus ja turhautuminen vaan pahensi reaktiotani ja järjellisyys oli minusta kaukana. Mies joutui pitämään kiinni minusta että rauhoitun. Jos olisin tajunnut olisi tuossa tilanteessa pamit olleet hyvä apu tilanteen nopeampaan rauhoittamiseen, mutta eipä tullut mieleen. Häpeä ja pettymys itseeni äitinä oli vahvana alkuun. Miten minä en hallitse itseäni, mihin katoaa fiksu aikuinen? En halua tulla äitini kaltaiseksi! En halua päätyä sairaalaan sekoamisen vuoksi, pysynkö järjissäni? En tiedä. Nyt ainakin taas onneksi pää kasassa ja lapsosemme tietää taustaani. Mieheni kertoi, että äidille on lapsena sattunut pahoja asioita, jotka vaikuttavat välillä edelleen. Että äiti käyttäytyi nyt vähän hassusti, mutta ettei kenelläkään ole hätää kaikki on hyvin. Minä pyysin anteeksi ja sanoin, että äiti toimii välillä vähän lapsellisesti ja on pahoillaan, jos se säikäytti tai pelotti. Äidillä ei ole hätää ja äiti saa itselleen kyllä apua. Äiti opettelee parempia keinoja toimimiseen ja iskä on äidin tukena. Äiti ja iskä tykkäävät toisistaan vaikka tulee joskus riitaa. Se ei ole vaarallista ja riidat kyllä sovitaan. Joskus iskä voi suuttua ja äiti pelästyä. Se voi pelottaa tai surettaa tai kummastuttaa, ja se on ok. Riitoja joskus tulee ja sitten ne sovitaan. Samalla opin tätä itsekin. Minäkin aikuisena opettelen, ettei riita ole vaarallista. Se ei tarkoita, että kukaan satuttaa. Tuon ymmärtäminen on vaan hemmetin vaikeaa! Kun automaattinen reaktioni on paniikki. Kai minä joskus opin pääsemään tuosta eroon.
Nyt olo yllättävän tyyni. Luottamus nytkähtänyt taas askeleen eteenpäin. Me selviämme yhdessä mieheni kanssa minun monipuolisuudestani. Mieheni hyväksyy minut vaikka olenkin välillä kaikkea muuta kuin aikuinen. Hän yrittää ymmärtää ja muistaa miten minulle nuo normaalit kiukun ilmaisut ovat jotakin käsittämättömän pelottavaa ja ahdistavaa. Hän yrittää muistaa puhua aiemmin ärsytyksen aiheistaan ja rauhoittaa pikkuisia minussa, että vaikka hän joskus suuttuu, hän ei satuta. Hän pyysi anteeksi pelottavaa käytöstään. Hän on kummallinen. En ymmärrä tuollaista! En ansaitse noin hyvää miestä! Me tykätään kaikki mun miehestä ja se tykkää musta tällaisena monikkona, outoa!
