Miten minua olisi voinut auttaa?
Luin erään äidin tuskaista taistelua tyttärensä pahaa oloa ja hidasta itsetuhoa vierestä avuttomana seuratessa ja heräsin pohtimaan, kuinka joku olisi minuun nuorena saanut kontaktin. Kuinka minua olisi joku voinut auttaa, silloin kun oma elämä tuntui liian raskaalta kestää? Mitä olisin kaivannut ja mitä kaipaan edelleen? Välittäminen, aito huomaava ja huolehtiva läsnäolo olisi saattanut olla liikaa. Kuulostaa kenties kummalliselta, mutta kun on aivan rikkinäinen tuntuu huolenpito jopa pahemmalta kuin se tuska. Lämpö ja välittäminen sattuu hirvittävästi, koska silloin tajuaa, mitä on kaivannut ja mistä on jäänyt paitsi. Tuota hyvää pystyy ottamaan vastaan vain pikkuisia palasia kerrallaan. Ja koko ajan pelkää sen loppuvan, jolloin putoaakin vielä syvemmälle yksinäisyyden kuiluun. Eli jos huomaat ja päätät huolehtia ihmisestä, jolla on todella paha olla, sinun on oltava valmis todella pysymään rinnalla. Tuo ihminen tekee kaikkensa, ettei hänestä voisi pitää. Hän haluaa työntää ihmiset kauas luotaan, koska pelkää. Välittäminen, mikä ei kestäkään satuttaa enemmän kuin tuttu ja turvalliselta tuntuva yksinäinen epätoivo.
Siltikin vaikka läheisyys sattuu, se korjaa! Tuo sattuu! Olen itkenyt pienen lapsen itkua mieheni sylissä, kun hän on päässyt kuoreni läpi. Olen tuntenut sen pienen lapsen tuskaa, jossa olen elänyt. Olen saanut pieninä paloina takaisin uskoani ihmisiin. Uskoani siihen, että minussakin on jotain hyvää, jotain mitä voi rakastaa. Tuon välittämisen täytyy olla vilpitöntä, vailla taka ajatuksia. Se ei saa olla säälivää vaan nimenomaan läsnäolevaa, myötätuntevaa, turvallista. Ja sen pitää loppua heti kun itse haluan. Minun on saatava tuntea itseni se jälkeen tilanteen herraksi. Minun on saatava olla vahva aikuinen palaamatta tuohon hetkeen takaisin.
