pelko
Pelon tunne, on minulta usein kateissa. En koe siihen mitään syytä. Mitä pelkäsin, kaikki paha on jo tapahtunut. Kuitenkin nyt järjetön paniikki päällä. Pieni minussa on ahdistunut ja varma, että jotain pahaa tapahtuu. Että joku joutuu kärsimään, koska minä olen puhunut. Olen kertonut salaisuutemme. Olen pettänyt lupaukseni olla hiljaa. Näin taas hyväksikäyttäjäni. Hän on jo vanha mies. Silti tunnetasolla pieni minussa panikoi.
Osa minussa tahtoo ymmärtää. Tahtoo vähätellä. Tahtoo puolustella. Se halusi olla hyvä. Se halusi auttaa. Se ei ollut se paha. Minä tein siitä sellaisen. Se tykkäsi minusta ihan oikeasti. Mä olin sille tärkeä. Me olimme yhdessä mukana siinä ja se oli parempaa mitä kotona oli. En siis saa edes ajatella siitä pahaa. Sehän oli se hyvä lapsuudessani. Mutta sekin rikkoi minua. Sekin satutti.
Väsyttää. En halua tuntea mitään. En jaksa ajatella. En halua yrittää ymmärtää mitään. Haluan vain päästä yli. Haluan unohtaa ja selvitä. Miksi se on näin pirun vaikeaa? Mikä hitto saa minut jumittamaan kaikessa vanhassa paskassa? En minä tahdo elää näitä helvettejä läpi yhä uudestaan. Minä haluan jättää ne taakse. Ne kuuluvat menneisyyteen. Miksi en voi järjellä hallita tunteitani? Miksi en saa itseäni ymmärtämään, mitä se oli? Miksi en kykene tuntemaan ja ajattelemaan yhtäaikaa?
En halua olla tällainen ositettu kokonaisuus, jossa kaikki palat ovat jotenkin irti toisistaan. Osa inhoaa toista ja osa kykenee jotenkin toimimaankin yhdessä. Vihainen minussa on katkera sille iloiselle kaikesta irti olevalle selviäjäpuolelle. Vihainen ei siedä pelkoa. Se on naurettavan typerää. Mitä me nyt enää pelätään. Pelkääjä pelkää tuota vihaistakin puolta. Olen ihan rikki. Olen tunnetasoilla palasina. Enkä ole varma saako minusta koskaan kokonaista, ehjää, yhtenäistä ihmistä.