Turhautumista
Haluan karkuun. Haluan juosta, liikkua päästä purkamaan taas tätä tunnekaaoksen aiheuttamaa energia pläjäystä ulos itsestäni, mutta ei. En voi liikkua. En pysty edes kävelemään ja mieli tahtoo juoksemaan! Satutin siis jalkani viikko sitten, enkä jääräpäisenä pelkurina ole voinut mennä lääkäriin. Ja se ei helpota. En voi astua sille. En pysty varaamaan painoa, kun pistää ja sattuu. Yritin puhua itseni lekuriin, mutta ei joku minussa pistää hanttiin niin hemmetisti. Minä kun en siedä sitä, että muhun kosketaan. Joku pelkää,että panikoin siellä ja joudun selittämään kummallista käytöstäni. Enkä tahdo! Pelkään, että jalassa onkin murtuma ja se pitäisi kipsata. Voiko ahdistavampaa minulle olla. Jalka jumissa, jossain kipsissä, en pääse pakoon, en pääse kovaa. Ihan kuin nytkään pääsisin, mutta voin ainakin mielessäni kuvitella, että voin juosta jos ahdistaa liikaa.
Kipsarin kanssa teen töitä viikottain, mitä jos panikoin sen luona. En enää koskaan kehtaa mennä töihin. Tiedän, että tämä on naurettavaa. Tiedän, että jos selittäisin mikä minua ahdistaa olisi kaikki varmasti ihan ok. Mutta kun ei en halua! Minä haluan olla normaali. Tuntea itseni normaaliksi. En halua olla tämmöinen panikoiva pelkuri. Minua suututtaa tämä naurettavuuteni, lapsellinen typeryyteni, josta joudun kärsimään. Koipeni paranisi paljon nopeammin ja paremmin, kun en olisi tämmöinen jäärä. Hyväksyvä asenne itseäni kohtaan pitäisi opetella, vitut mua kiinnostaa. Kylläpäs. Haluan olla itselleni hyvä, ja hyväksyä itseni tämmöisenä, tai suurin osa minusta haluaa. Osa ei. Ei koe tarvetta. Miksi pitäisi sietää tyhmyyttä? Joo tunnetasojeni väliset ristiriidat siis taas valloillaan ja tämä liikkumattomuus ei ainakaan helpota tilannetta laisinkaan. Tarvitsisin siivet, joilla lentää hetkeksi itseäni karkuun. Tunteita ja ajatuksiani pakoon. Vapauteen. Katselemaan itseäni ja koko elämää kauempaa, jotta oikeat mittasuhteet taas selkiintyisivät mielessäni. Nyt tarvitsen jotakin luovaa toimintaa tämän ahdistavan paikoillaan olon vastapainoksi!
