Lomakipuiluja
Ihmettelin jälleen, miten vaikeaa minun on irrottautua. Miten paljon ahdistaa tämä tauko, loma. Miksi minun on niin pirun vaikeaa rauhoittaa itseäni ja luottaa siihen että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei tapahdu? Oivalsin, että yhdistän terapeuttini loman niihin lapsuuden muistoihini, kun äitini vietiin ”lomalle” ja jäin yksin isäni kanssa. Aina oli pelko äidin voinnista, ajatus ettei se jaksa eikä tule enää koskaan takaisin. Nyt tuo sama ahdistus kumpuaa jostain syvältä ja järjellä itseni rauhoittelu on vaativaa. Tunne, että minä olen ajanut äitini niin huonovointiseksi heijastuu nyt terapeuttiini pelkona, että hänkään ei jaksa. Tajuan kyllä, ettei minun tarvitse kantaa huolta hänen hyvinvoinnistaan. Hänhän on oikeasti vain lomalla. Sehän on hyvä asia. Hän pitää huolta itsestään, jaksamisestaan. Tuo on tervettä.
Äitini oli sairas. Enkä minä sitä voinut lapsena saada aikaan, jotenkin kyllä tajuan tuon, mutta tunnetasolla olen edelleen erimieltä. Nyt kun sain kiinni tämän tunnekaaoksen taustasta on tätä kuitenkin helpompi sietää. On helpompi olla rauhallisena ja hyväksyä tämäkin tunne. Pelkoni ja ahdistukseni ei ole enää niin järjetön ja löydän jopa itsestäni ymmärrystä tällekin lapsenomaiselle hädälle ja takertuvuudelle.
