Pakenenko taas?
Huomaan liikkuvani liikaa, kroppa ihan puhki. Olenko jälleen kerran juoksemassa karkuun tunteitani ja tuntemista? Varmaankin kyllä, sillä huomaan, että on vaikea olla aloillaan. Pysähtyä. Kaipaan tuota turvasatamaani, terapiapaikkaa. Ja loma on vasta alkanut! Mihin on kadonnut se minä selviän yksin- puoleni, joka ei tarvitse ketään. Ei kaipaa mitään. Tarvitsen sitä! Tarvitsen tuon itsepäisen minähän pärjään itse asenteen. Kiukuttaa! Väsyttää ja sitten juoksen. Juoksen karkuun ikävääni. Juoksen karkuun pettymystä itseeni. Minä en saa kaivata tyhmää ihmistä, joka tekee vain työtään. Ei se oikeasti osaa ja pysty auttamaan. Ei se minusta välitä, esittää vaan muka kiinnostunutta, että olen uskaltanut puhua ja tuntea, sitten kehtaa jättää yksin! Ei terapeuteilla ole oikeutta lomailla! Eikö ne tajua, miten rikkinäisiä ihmisiä hoitavat? Ei rikottu pikkuinen minussa pärjää yksin, kun on juuri oppinut luottamaan siihen. Enkä minä ole vielä aikuisen tasolla riittävän vahva pitämään itseäni kasassa, olenpas! Kyllä minä selviän.
Kyllä minä jaksan odottaa. Pieni minussa intoilee, tahtoo päästä näyttämään, miten hienosti se on pärjännyt. Tahtoo hehkuttaa, mitä ollaan tehty. Joku minussa mököttää, kiukuttelee. Tahtoo hylätä koko paskan tyypin, kun kerran jätti selviämään yksin, niin ollaan sit yksin. Joku on rauhassa, tyytyväinen. Tämähän on edistystä. Vielä viime vuonna vedin helposti itseni, minä pärjään vallan mainiosti yksin, eikä tunnu missään-moodiin. Enääpä en onnistu. Läl läl lää. Tuohan on hyvä asia, merkki todellisesta kiintymisestä, terapiasuhde siis toimii, vittu! Ärsyttävää. Rasittavaa. Ei sen tarvi toimia, tarviipas! Tältä tuntuu siis kaivata. Tältä tuntuu olla ”riippuvainen” hyvässä mielessä toisesta ihmisestä. Tältä tuntuu luottaa. Tältä tuntuu ikävöidä. Vittu kun sattuu! Tuntuu paskalta ja hyvältä yhtaikaa! Ja silti haluan sille hyvää! Haluan, että se nauttii lomastaan. Haluan, että se rentoutuu ja pitää huolta itsestään. Haluan, että sillä on hyvä olla, kun on saanut minut tuntemaan oloni paremmaksi. Saanut minut uskomaan, että minussakin on vielä jotain hyvää. Silti joku pelkää, että se hylkää. Sille käy jotain pahaa, enkä tahdo. En tahdo menettää sitä. Hyvää ihmistä! Onko tuollaisia oikeasti olemassa? Voiko joku ihminen oikeasti vain olla läsnä minulle, ilman että minun täytyy tehdä jotakin ällöttävää sen eteen? Missä tuollaiset aikuiset ovat olleet, kun olin lapsi? Tuollainenko on olisi ollut oikea isä? Itkettää! Suututtaa! Tahdon, että tuo leikkii minulle isää!
