Kohtaaminen = panikointi
Miksi reagoin edelleen näin? Näin siis hyväksikäyttäjäni ja jouduin ottamaan rauhoittavan, että pysyn kasassa. Menin jumiin, paniikkiin, ahdistuin, jähmetyin, lamaannuin, en saanut sanaa suustani, sitten raivostuin itselleni omasta naurettavasta lapsellisesta pelokkuudestani. Minähän olen nyt aikuinen, mitä tuo sairas paska minulle enää voisi tehdä? Vitun säälittävä pikkumies, joka pelkää vanhenemista yli kaiken. Onhan se vahva ja ikäisekseen hyvässä kunnossa, mutta vittu mikä reppana, hyi helvetti. Sairas pedofiili. Ja samalla joku minussa alkaa vängätä vastaan.
En saa haukkua sitä, se ei ollut paha. Ei ei ei. Se halusi vain olla minulle hyvä. Se tykkäsi minusta. Herätys, haloo pahvi, mitä minä oikein hoen itselleni? Minä olin lapsi, se aikuinen. Se oli sairasta. Se oli täysin kieroutunut suhde järjellä tajuan tuon kyllä. Silti joku minussa haluaa edelleen puolustella sitä. Joku minussa haluaa pitää kiinni siitä, että se välitti. Pienelle minussa on tärkeää, että se on hyvä ja minä vain se paha. Pieni minussa haluaa sitkeästi pitää kiinni sen kiltteydestä. Roikkuu kiinni siinä, miten se lohdutti ja miten se huomioi. Sille se oli paras aikuinen. Pieni ei ymmärrä, miten joku voi olla yhtaikaa hyvä ja paha. Sen mielestä se itse on paha ja pilasi kaikki ihmiset ympäriltään. Sairasta ja surullista!
Sitten oikeasti kun ajattelen 8-vuotiasta tyttöä, niin miten sellainen voisi oikeasti tehdä aikuisesta pahan. Ei tuollainen pikkutyttö halua muuta kuin huomiota ja hyväksyntää. Ei tuollainen ymmärrä mihin, aikuinen sitä johdattaa. Ei pikkutyttö voi olla se paha, mutta silti tuntuu siltä. Minä en ollut kuin muut pienet, minä kaipasin sen lähelle. Minä tahdoin sen syliin. Ei se voinut itselleen mitään, tietysti sen olisi pitänyt voida. Ei aikuinen saisi toimia noin. Ei saisi tehdä niin. Se teki väärin. En minä. Mutta minä kasvoin, minun olisi pitänyt tajuta lopettaa se sairas ”suhde”. Olin tyhmä, idiootti. En olisi saanut kiintyä siihen. En olisi saanut tykätä siitä. Minun olisi pitänyt osata jotenkin lopettaa se. En anna itselleni anteeksi tyhmyyttäni. Hyväksynnän kaipuutani.
Nytkin kun näin sen, niin samalla kun panikoin joku minussa tuntee, että ei se nyt niin pahaa ollut. Ei se näytä hirviöltä. Se on ihan normaalimies. Sen pitäisi olla joku yksinäinen hörhö, silloin se olisi ymmärrettävämpää. Miksi tuo minusta kiinnostui, en ymmärrä? Minähän olin ruma pikkutyttö. Poikamainen rääpäle, kömpelö, jalat aina mustelmilla. Ei minussa ollut mitään, minkä luulisi kiinnostavan aikuista miestä. Sillä oli tosi mukava ja kaunis vaimo, sillä oli omia lapsia, ei tuollaiset miehet tee noin naapurin pikkutytöille. Ja silti tiedän mitä meidän välillä tapahtui. Tiedän, millainen sairaan kieroutunut suhde meillä oli vuosikausia. Enkä ymmärrä. En ymmärrä sitä. En käsitä mitä se oli, vaikka tiedän. En hyväksy sitä.
En minä ollut mikään uhri. En. En halua, että olin. En suostu tuntemaan itseäni uhriksi. Haluan vaan selvitä ja unohtaa. Haluan jättää sen taakse ja leikkiä, että se oli ihan ok. Ei siinä ollut mitään pahaa, väärää tai ällöttävää. Ei se ollut outoa ja likaista. Ei. Se oli normaalia. Se oli meidän hieman erikoinen suhde, mitä muut vaan eivät voi ymmärtää. Vittu, miten sekaisin olen. Tajuan kyllä, enpäs. En halua tajuta. En suostu ymmärtämään mitään. Ja samalla joku minussa tietää. Joku minussa suree. Joku minussa vihaakin. Tuo vihainen puoli olisi halunnut huutaa sille saatanan paskalle koko ihmisjoukon kuullen, että tajuaako se vitun kusipää lainkaan, mitä se minulle teki? Ymmärtääkö se itse, miten väärin se oli? Miten sairas se suhteemme oli?Silti joku minussa häpeää, haluaa vajota maan alle. Tuntee itsensä likaiseksi, ällöttäväksi pikkuhirviö huoraksi. Se ei halua, että kukaan saa koskaan tietää. Joo on helppoa sanoa, ettei häpeä kuulu minulle. Ei vain tunnu siltä. Minä olen ollut mukana, osa sitä oksettavaa sairasta suhdetta. Muuttuuko tämä tunne koskaan? Miksi järkipuoleni ei saa tunnetta muuttumaan? Miksi en pysty tajuamaa omalla kohdalla sitä, mikä muiden kohdalla on täysin selvää? Miksi tunne ei muutu, vaikka kuinka tahdon? Miksi en pääse yli häpeästä ja syyllisyyden tunteestani, vaikka tiedostan, ettei ne kuulu minulle? Miksi? Väsyttää. Vituttaa. Turhauttaa.
