En halua tuntea
Tunnen aivan liian vahvasti nyt pikkutytön hätääni ja asioita, joita en edelleenkään halua hyväksyä osaksi historiaani. Joku minussa jäkittää vastaan, kieltää, rimpuilee, taistelee viimeisillä voimillaan kieltämisen puolesta. Pikkuinen tuntee. Siihen sattuu, enkä aikuisen tasolla meinaa löytää keinoja sen rauhoitteluun. Terapeutti kysyi viime käynnillä ikääni ja vaikka järki tasolla tiesin oikean ikäni, tunnepuoli ei alkuun saanut yhtään kiinni. Sanoin, etten tiedä ja huomasin näyttäväni kolmea sormea, joku minussa kiukutteli, etten ole enää pieni olen jo iso tyttö melkein 4-vuotias. Järjettömän kaoottinen olo, kun keho kouristelee ja tärisee, tuntee pakokauhua ja luulee kuolevansa. Järki ei pysy mukana. Ei ymmärrä mitä tapahtuu. Ei saa kiinni oikein mistään. On vain tunne pahasta ja siitä henkilöstä joka tuhoaa minut. Pienen minussa. Eikä kukaan auta. Yksinäisyys ja väsymys tunteista päällimmäisenä. Joku minussa raivoaa ja huutaa, ei. Ei tämä ei ole totta. Tämä ei tapahdu. En saa suutani auki. Päätän yhä uudelleen, etten ikinä puhu kellekään näistä mitään. En koskaan kerro kellekään. En, en, en.
Enkä puhu. En saa aikuisena suutani auki. Tunnen, mutten pysty sanoittamaan. En vain kykene. Turhaudun. Minä haluan kertoa. Haluan huutaa tämän kaiken paskan ulos minusta. Mutta ei. Pysyn hiljaa. Aina vain estän itseäni puhumasta, enkä ymmärrä miksi. Minä haluan päästä eteenpäin. Haluan päästä näistä yli. Miten hemmetissä voi aikuiselle muka järkevälle normaali kommunikaatio taidot omaavalle ihmiselle, vanhoista menneistä tapahtumista puhuminen olla näin hemmetin vaikeaa. Miksi en pysty murtamaan noiden ristiriitaisten tunnepuolien vastarintaa tällaisessa kohdassa, kun kuitenkin arjessa saan pidettyä itseni järkitasolla täysin toimintakykyisenä ja aikuisena. Miksi noiden kokemusten kohdalla tunnereaktio edelleen blokkaa täysin järjellisen ajattelun ja toiminnan pois pelistä? Muuttuuko tämä koskaan? Vai tipunko aina vain uudestaan noihin vanhoihin paskoihin kykenemättä mitenkään muuntamaan/yhdistämään niissä ajattelua ja nykyhetkeä toisiinsa? Olen kyllä nyt jo tietoisempi tuossakin vaiheessa siitä, ettei ole hätää. Kykenen mielessäni rauhoittamaan itseäni ja osaan vain antaa tunteiden tulla ja odotan tuon aina helpottavan. kai tämäkin on edistystä, vaikkei vielä kovin suurelta askeleelta tunnukaan. Miksen voisi vain harppoa näiden yli? Miksi tämä tyhmä terapiaprosessi on näin pirun hidas ja vaikea? Miksi nyt sattuu? Enhän ole ennenkään kunnolla tuntenut mitään. Ei näitä tarvitse tuntea, että ne jää taakse, eihän? Vittu. Tyhmää ajattelua. Naurettavan lapsellista. Ihanko oikeasti järjellä luulin voivani tämän hallita? Joo hyvin menee, ihan tasapainoista elämää vietän. Olen loistavasti selvinnyt pikkutraumoistani. 😊
