Sekopäistä
Että voi itsensä tuntea tyhmäksi. Rankka kerta terapiassa, mutta päästiin kyllä kiinni minun lapsen tunteisiini. Alan pikkuhiljaa oikeasti tajuta, miten sekaisin pikkuinen lapsen pääni on ollut. Miten kieroutuneesti olen ollut ”kiitollinen” päähyväksikäyttäjälleni siitä ”hyvästä” mitä hän on minulle antanut. Ymmärrän miten helvetin paha minun on ollut olla kotona, kun olen tuntenut hänet ”turvallisemmaksi” ja paremmaksi kuin omat vanhempani. Vihani isääni kohtaan on aina ollut voimakas ja oma haluni saada hyväksyntää on mielestäni oikeuttanut kaiken pahan mitä minulle on tehty. Minulle se paha mitä aapurissa koin oli parempaa kuin se mitä kotona oli. Siksi en saisi valittaa. Itkeä. Se oli minun ”tahtoni”. Kun en tiennyt paremmasta. Joku minussa vielä huutaa vastaan, vaikka osa jo ymmärtää miten lapsen mieleni on halunnut tehdä kaikesta loogisempaa. Halunnut ymmärtää ja selittää asiat niin, ettei tuntuisi niin pahalta. Tajuan osittain, miten kietoutunut olen ollut siihen sairaaseeen suhteeseen. osa ei kyllä vieläkään halua ymmärtää. Ei halua uskoa siitä pahaa. Sen piti olla hyvä. Ei sekin saanut olla paha, itsekäs. Senhän piti välittää minusta. Paskat. Sairas aikuinen sekopää mies, jolle olin lelu. Joku jonka sai muokattua mukaan kieroutuneisiin leikkeihin. Ja minä olin kiltisti mukana. Kiltisti hiljaa. Vihdoin tunnen vihaakin! Kai tämä on terveempi reaktio.
