Väsynyt
Olen ihan rikki. Olen saatanan väsynyt tuntemiseen. En saa ravistettua tätä paskaa pois minusta. Tunnen vajoavani yhä syvemmälle itseinhon suohon. Kirjoitin terapeutillenikin paniikki viestin, mikä ei ole tapaistani. En minä saa pyytää apua. En saa voida pahoin. Minun pitää kannatella itseni ja muut. On oltava vahva. Nyt olen sitten sairaana. Fyysisestikin. Perus flussa, mutta se iskee aina silloin kun stressitaso koholla. Pakottaa minut paikoilleen. Kaataa sänkyyn lepäämään, enkä tahdo! Haluan juosta karkuun tätä paskaa oloa. Paeta itseäni, tunteitani, muistojani. En edelleenkään haluaisi hyväksyä niitä osaksi minua, mutta huomaamatta joku minussa antaa periksi. Luopuu vastarinnasta ja tuntee. Tuntee niin saatanasti. Ja se on uuvuttavaa. En jaksa itkeä. En jaksa huutaa. Yritän vain jaksaa hengittää. Se saa nyt riittää. Yksi henkäys kerrallaan eteenpäin.
Koin hyvääkin. Näin, että ventovieraissakin on olemassa oikeita herrasmiehiä. Suojelevia, kunnioittavia, rohkaisevia ja turvallisia. Järjettömän hyvä ja samalla kivulias kokemus. Mitä enemmän saa hyvää, sitä enemmän sitä kaipaa. Sitä selkeämmin ymmärtää, millaista kohtelua olisi voinut ja kuulunut saada. Tämä ihminen sanoi isänsä opettaneen, miten naisia kuuluu arvostaa ja suojella, hänelle se oli täysin luonnollinen ja normaalitapa toimia. Minä en ymmärrä. Voiko tuollaisiakin oikeasti olla? Miehiä, jotka eivät heti halua jotakin, eivät halua kiinni vaan oikeasti ovat kiinnostuneita vaan juttelemaan ja turvaamaan. Se tuntui järjettömän hyvältä. Sellaisen isän olisin halunnut ja tarvinnut. Ansainnutkin?