Kuka lohduttaisi nyytiä?
Kiukutteleva pikkuminä on edelleen pettynyt ja vihainen, kun ei saanut ymmärrystä osakseen. Järkitasolla ymmärrän, ettei minua voi kukaan puolesta sanasta ymmärtääkään, mutta kun yritin kirjoittamalla tuoda pahaa oloani esiin, sekin sai jäädä kun sitten turvauduinkin jälleen hyväntuulisen jutustelun taakse. Miksi ei tyhmä terapeutti näe sen takana olevaa hätää ja turhautumista? Miksi kaikki vähemmän tutut ja jopa läheisetkin ihmiset antavat sen kuoreni hämätä? Miksei kukaan kysy, mitä minulle oikeasti kuuluu?
Tänään mieheni sylissä sitten pikkuinen tuli esiin. Itkin lapsen hätää ja mieheni piti minua sylissään kuin vauvaa. Heijasi ja silitti ja sanoi rakastavansa minua juuri tällaisena. Sain puristaa en hupparia ja antaa pahan olon tulla itkuna ulos. Tuntuu väärältä, että mieheni joutuu lohduttajan ja turvallisen isähahmon rooliin. Ei tämän niin kuuluisi mennä! Olen vihainen, mutta samalla järjettömän helpottunut, ettei koko ajan tarvitse jaksaa olla vahva.
Tarvitsisin jonkunlaisen sylinkorvikkeen. Jonkun jättimäisen pehmeän robottinallen, joka rutistaisi ja tuudittaisi. Kertoisi lempisatujani ja saisin olla sen sylissä. Turvassa. Ilman pelkoa, että se koskee väärin. Kuka insinööri voisi rakentaa minulle sellaisen, ikioman terapianallen? Luulen, että sellaisella voisi olla käyttöä muillakin lapsuudessaan rakkautta ja hyväksyntää vaille jääneillä turvallisuudentunnetta kaipaavilla aikuisilla. Muistan ohjelman autistisesta naisesta, joka rakensi lehmiä (ja itseään) rauhoittamaan sellaisen proprioseptiivistä syvätuntoa rauhoittavan puristimen. Minun nalleni olisi toteutettavissa vähän samalla idealla, mutta se olisi vielä lähempänä sitä lapsuuden sylikokemusta, joka olisi ollut minunkin oikeuteni ja jota vaille tunnen jääneeni.
