Epävarmuus
Tuntuu, ettei tämä helpota ikinä. Ei tämä muutu yhtään siedettävämmäksi. Heti kun ”tipahdan” noihin tilantesiin/ niihin liittyviin tunteisiin häviää minusta kaikki se järjellinen toimintakyky. Nyt pystyn sentään hitusen seuraamaan tätä oloa ulkopuolelta, mutten saa tätä pois. Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan kehoani. En halua tuntea yhtään mitään. En halua enää koskaan puhua kenellekään mitään. Haluan ommella suuni kiinni ja repiä itseni ulos tästä typerästä kropasta.
Joku luotto minussa on, että kyllä tämä helpottaa taas jossain vaiheessa. Mutta nyt sattuu! Tuntuu paskalta. Ahdistaa. Kiukuttaa. Väsyttää. Oksettaa. Ei näitä paskoja halua kukaan ihminen muistaa. Haluan päästä eroon tästä olosta, mutta tuntuu ettei mikään auta. Terapiasta ei ole mitään hyötyä. On siitä. Tiedostan kaiken selvemmin ja paremmin. En ole niin ulkona itsestäni, kun tipun, mutta tämä paska olo ei lievene ja lopu ainakaan tarpeeksi nopeasti. En siedä tätä. En kestä. Ja samalla tiedän, että kestän. Minun on pakko kestää.
En vain halua tuntea. Miten normaalit ihmiset sietävät tunteitaan? En minä jaksa niitä kuin pienissä erillisissä palasissa ja sekin tuntuu välillä olevan liikaa. Samalla tiedän, että kun taas tasaannun kadotan liki kokonaan yhteyden tähän pahaan oloon. Se pyyhkiytyy jonnekin taakse odottamaan taas seuraavaa laukaisijaa, joka saa sen putkahtamaan taas täysillä pintaan vieden minut taas keskelle helvettiäni. Miten tämän saa loppumaan? Miten tämän saa pois? Ei nämä muistot toimi niin kuin normaalit muistikuvat. Nämä tulevat jostain kehon tasolta. Vituttaa! En halua olla tällainen. En halua antaa paskoille ihmisille valtaa pilata nykyisyyttäni, mutten tiedä mikä auttaa!
