saanko vihata?
Hirveä ahdistus, viha on ihan pinnan alla. En halua tuntea sitä. Se on pelottava ja täysin turha tunne. En halua olla vihainen. En saa olla vihainen. Se aiheuttaa valtavaa sisäistä ristiriitaa, enkä tiedä miten olla tuon tunteen kanssa. Se meinaa aina kääntyä takaisin itseäni kohtaan. Itselleni osaan ja voin olla vihainen, en muille – miksi?
Sain muistutuksen omasta prosessistani, jossa avasin suuni. Olen siis tehnyt rikosilmoituksen kokemastani ja itse prosessi oli rankkuudessaan hyvinkin voimaannuttava. Muille voisin kyllä vinkkinä sanoa, että kannattaa kirjoittaa asiat ylös etukäteen. Itselläni ainakin puhuminen on toosi vaikeaa ja tipuin tuollakin. En saanut kaikkea sanottua ääneen, mutta kyllä sekin mitä sain itsestäni ulos oli jo voitto itselleni. Vapautus henkisesti pahantekijäni vallasta. Rikkomalla lupaukseni pitää meidän salaisuus annoin itselleni mahdollisuuden päästä irti syyllisyydestä, häpeästä ja osallisuudesta. Naispoliisi oli tosi rauhallinen ja asiallinen. Syyttäjä vaan pahensi oloani, sehän on sen tehtävä. Syyttää, minuakin. Silti se suututtaa edelleen. Mikä on kai hyväkin. Kai minun pitäisikin tuntea vihaa. Minä olin lapsi. Minä luotin aikuiseen. Hän oli minulle tärkeä. Hän teki väärin. Tekihän? Enhän minä ollut syypää? Enhän minä ollut paha, joka teki kunnon miehestä pahan? Voiko pikkutyttö ”vietellä” normaalin aikuisen miehen? Enhän minä edes ymmärtänyt mitä se oli. Pää hajoaa. Aikuinen minussa järjellä ymmärtää, että minulle tehtiin väärin. Lapsi minussa pitää itseään hirviönä, syyllisenä. Se oli erilainen, erityinen. Se sai kuulla, miten se sai aikaan kaiken. Lapsi minussa uskoo edelleen tehneensä jotakin väärin, muttei tiedä mitä. Minun olisi pitänyt puhua aiemmin, minun olisi pitänyt estää se jotenkin. Minun olisi pitänyt vältellä sitä, minä en olisi saanut kaivata huomiota ja läheisyyttä. Minä en olisi saanut vastata sen hymyyn ja katseeseen. En olisi saanut olla niin naiivi. En olisi saanut olla niin lapsi. Minun olisi pitänyt olla viisaampi, varovaisempi. Inhoan itseäni! Inhoan tuota lasta minussa, joka antoi itsensä tuhoutua. Vain saadakseen edes hetken tuntea itsensä rakastetuksi. Olen paska. Arvoton lapsihuora, joka kelpaa vain tarpeiden tyydyttämiseen. Näin vakuuttaa joku minussa. Aikuinen minussa tiedostaa tuonkin ajatusmallin virheellisyyden, mutten saa sitä hiljennettyä. Se pelottaa pientä minussa.
Surettaa. Olen edelleen rikkinäinen. Kaaoksessa elävä aikuinen ihminen, jonka sisällä on satutettuja, piilotettuja tunnepuolia omine ristiriitaisine tarpeineen. Minä olen selvinnyt jo pahimmasta, mutta osa minussa elää edelleen uudelleen menneisyydessä. Tunnepuolet eivät ole saaneet kehittyä normaalisti. Minun haavani eivät näy ulospäin, mutta olen silti vammainen. Olen lapsuuteni johdosta tunnevammainen ihminen. Haluaisin edes hetken elää tuntien itseni oikeasti arvokkaaksi juuri tällaisena. Mitä se olisikaan, elää ilman itsevihaa, itseinhoa, syyllisyyttä ja häpeää? Varmasti upeaa. Ehkä joskus, näin toivon.
