Porukoista
Tiedostin tänään lisää omista vanhemmistani. Heidän kieroituneen symbioottisesta alisteisesta suhteesta, jolla ei ole mitään tekemistä normaalin toista kunnioittavan tasapainoisen ja tasavertaisen parisuhteen kanssa. Surullista on se, että olen kasvanut pitäen tuota kaikkea normaalina. Minulle heidän tapansa toimia ja olla vuorovaikutuksessa keskenään on ollut arkea. Se on minuun iskostunut malli siitä, millaista kohtelua kumppanilta voin olettaa saavani ja millaista kohtelua ansaitsen. Olen ihan kummissani, kun minua kuunnellaan ja arvostetaan. Ihmeissäni, kun saankin sanoa omia mielipiteitäni.
Ei pikkuinen saanut näkyä,,eikä kuulua. Kiltisti hymyillen olen yrittänyt miellyttää. En ole saanut tuntea itse tarvitsevani mitään. Kaikki on ollut väärin. Minä en ole saanut olla vaivaksi. Ei minua voi jaksaa, jos minä tarvitsen jotakin, koska minua ei jaksettu vaikka yritin kuinka olla kiltti ja hiljainen.
Yksinäinen tyttö pihakeinussa,
toivomassa ja odottamassa, että joku huomaisi.
Pikkutyttö suru silmissä, hymy huulilla.
Hiljaisuuteen kietoutuneena
Leikkii kuin kaikki muutkin,
Tuntien itsensä erilaiseksi, pahaksi, likaiseksi.
