syvissä vesissä
Kävin melkoisen tunneryöpyn läpi ja edelleen väsynyt ja surullinen olo, mutta nyt jo tunne, että jaksan ja selviän tästä. En ole koskaan puhunut kenellekään niin paljon ja yksityiskohtaisesti kuin nyt ja se tipeutti minut tuohon lapsen tunnemaailmaan, jossa yksinäisyys, toivottomuus, suru ja pelkokin olivat arkea. Tuo paha olo vyöryi täysillä päälle, enkä mainannut millään saada kiinni nykyhetkestä ja aikuisesta itsessäni. Tarvitsin apua. Ymmärrys ei kotona ollut läsnä. Eihän nyt ole mitään pahaa tapahtunut, ei minulla voi vanhojen juttujen vuoksi olla noin paha olla. En minä saa olla väsynyt ja heikko, kaikkihan on nyt hyvin.
Olin ihan rikki. Halusin vain päästä pois täältä. Ystävänikään ei juuri sillä hetkellä pystynyt vastaamaan, joten laitoin terapeutilleni eilen illalla paniikkiviestin ja se vastasi. Sain ylimääräisen ajan ja tänään sain olla rikki. Sain tuntea pahaa oloa turvassa ja tulin kohdatuksi. Tarvitsevuuteni ei ollutkaan väärin. Siinä ei ollut mitään pahaa. Se onkin normaalia. Niin psykoterapiaprosessi toimii. Se nostaa tunteet pintaan ja tarjoaan siten mahdollisuuden niiden kohtaamiseen ja käsittelyyn ja se sattuu. Se ei ole kivaa. Se ei ole helppoa. Se on turhauttavaa ja tuskallista. Itku ei vaan lopu ja paha olo velloo, mutta se myös tasoittuu ja helpottuu, kun saa näkyä. Ei tarvitse olla yksin vahvana vaan saankin kerrankin tukeutua. Se on noloa, pelottavaa ja silti samalla valtavan tärkeää ja eheyttävää.
Olen kiitollinen terapeutistani, joka jousti ajoistaan nähdessään ja tunnistaessaan todellisen hätäni. Luottamus kasvoi taas valtavasti. Nyt tiedän, etten jää yksin, jos tuntuu etten kestä. Ja se jo lisää uskoani siihen, että kestän, jaksan ja selviän. Olen vahvempi kun saan olla myös heikko.
