Believe?
Uskonko mihinkään? En tiedä. Uskonko, että oloni helpottuu, että jonain päivänä kaikki on hyvin ja menneisyyden jäljet ovat poispyyhkiytyneet elämästäni? En todellakaan tiedä. Välillä uskottelen itselleni, että kaikki on hyvin ja mikään ei enää tunnu miltään, mutta kuitenkin syvällä sisällä on pienen lapsen kipu. Tunne, ettei ole minkään arvoinen. Ettei oikeasti kelpaa koskaan kenellekään sellaisena kuin oikeasti on. Kukaan ei oikeasti jaksa kuunnella. Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut mistään, mitä minulla on mielessäni. Kukaan ei oikeasti välitä. Terapiatauko tuntuu pienestä hylkäämiseltä, vaikka aikuinen minussa ymmärtää sen merkityksen. Pieni minussa uskoo, ettei kukaan voi meitä auttaa. Ei sitäkään kiinnosta enää yrittää. Olen vain liian vaikea. Liian hankala. Puhekyvytön, ärsyttävä, sekin vain turhautuu minuun, muttei kehtaa sanoa sitä ääneen. Samalla joku teinipuoli vakuuttelee, ettei me tarvita ketään ja mitään. Meillähän menee loistavasti. Pärjätään hyvin yksin, ilman ketään. Niin me ollaan vahvoja. Niin me ollaan aina selviydytty. Tunnen oloni jälleen kaoottiseksi, vaikka järjen ja tarkkailijan tasolla onkin jonkunlainen hallinta ja ymmärrys siitä missä mennään, mitä minussa tapahtuu ja mitä eripuolet yrittävät kertoa ja miksi. Kaikki minussa kuitenkin pohjimmiltaan tarvitsevat aikuisen ohjausta. vahvaa vakaata peiliä, joka näyttää miten oikeat aikuiset toimivat. Yritän rauhoitella itseäni ja vakuutella, että kaikki jatkuu kyllä loman jälkeen kuten ennenkin. Ei meitä olla hylkäämässä, sillä olen vielä liian rikkinäinen kulkeakseni omillani. Aikuinen minussa tarvitsee vielä ulkopuolista vahvistajaa, vaikka näennäisesti homma onkin sillä hyvin hallussa ja se hoitaa arjen kiitettävällä tehokkuudella. Ollen aina paikalla, vaikka läsnä ei, jenni Vartiaisen piisiä lainatakseni. Tuo kipale osuukin hyvin minun 14-vuoden ikääni täydellisesti!
