paha, pahempi, pahin
Mikä onkaan ollut pahinta? En tiedä. Juuri nyt tuntuu, ettei pikkuinen pääni pysty käsittämään yhtään mitään. Kaikki tuntuu jotenkin liian pahalta ja samalla huomaan taas vähätteleväni. Hokevani itselleni, ettei nuo asiat nyt niin kauheita olleet. Hyvinhän kaikki on mennyt. Sitten taas aikuisena mietin, että ei helvetti tuollaisesta elämästä voi selvitä mitenkään järjissään. Mietin, ettenkö vain tajua olevani täysin järjiltäni.
Pelkään yli kaiken, että joku päivä kadotan kykyni elää tätä hetkeä. Että menneet syvälle haudatut muistot ja tunteet vain yksinkertaisesti hukuttavat minut alleen. En halua seota ja päätyä samaan jamaan kuin äitini! En halua, että lapseni joutuvat elämään sen pelon ja häpeän kanssa, mitä minä kannoin. Enkä halua tuntea häpeää äitini sairaudesta. Minua hävettää myöntää hävenneeni omaa äitiäni. Tunnen syyllisyyttä häpeästänikin. Tiedän, ettei hän sitä itse valinnut. Ei halunnut olla sellainen. Muistan hänen pelkonsa. Hänen epätoivonsa. Päädynkö samaan jamaan? Onko se geeneissä?
Tiedän, etten ole samanlainen kuin hän. En ole yhtä herkkä, en ole niin anteeksipyytelevä. Minulla on hyviä selviytymiskeinoja käytössäni. Tunnistan paljon omia kipukohtiani, mutta riittääkö se? Miten voin olla varma, etten päädy suljetulle lääketokkuraiseksi zombiksi? Eivät ne ihmiset ole sitä elämää toivoneet, eivät ole valinneet. Mikä on ero heidän ja minun välillä? Lapsuuden traumat ovat useilla taustalla eli onko tässä itseni ymmärtämisen yrittämisessä mitään järkeä? Terapeuttini tuntuu luottavan voimavaroihini, mutta itse emmin. Pelkään!
