Vahva/heikko?
Olen pohtinut sitä, miksi olen kaikesta huolimatta onnistunut luomaan itselleni kohtuu hyvän ja toimivan arkielämän? Olenko jotenkin erityisen vahva, vai onko tuo kaikki aikaansaatu näennäisen kovan kuoren ansiosta? Onko minulla vaarana romahtaa täysin, äkkiarvaamatta, jos jatkan tätä menneiden kaivelua? Vai onko turvallisempaa toimia näin, kuin jatkaa piilottaen kaiken ja sitten ne pompsahtavat taas kuin tyhjästä silmille jotenkin vielä hallitsemattomampina? En ole lainkaan varma, kuinka selviän. Hetkittäin tunnen halua luovuttaa, miksi minun pitäisi jaksaa elämää? Ei periksi antaminen aina ole itsekkyyttä, joskus se olisi kenties jopa oikeus. Eutanasia itselleni, armollinen lopetus liian rankasta elämästä, miksen saisi niin halutessani päättää?
Noh ei huolta, en ole valmis luopumaan tästä haasteesta. Olen kiitollinen nykyisyydestä, vaikka samalla suru ja jonkunlainen tunteeton tyhjyys tuntuu painolastina kaiken hyvän taustajoukkoina. Ne haluaisivat painaa minut alleen, nukuttaa ikiuneen kylmään syleilyynsä. Minä laitan vastaan. Sitkeästi sinnittelen torjuen niiden voimaa. Enkä todellakaan tunne itseäni vahvaksi, vaan äärimmäisen heikoksi. Veskun sanoin: Elämä jatkuu niin kauan kun sen antaa jatkua! Yhden lapsuuden ystäväni elämä tuli juuri päätepisteeseen. Hän ei jaksanut. Hän antoi periksi houkutukselle saada rauha tästä maallisesta vaelluksesta, joka ajoittain tuntuu aivan liian raskaalta. Tunnen helpotusta hänen puolestaan. Ei hänen ratkaisunsa tunnu sen enempää väärältä kuin oikealtakaan. Se on vain yksi valinta monien joukossa. Joku valitsee itse päivän, jolloin riittää. Toinen haluaa antaa kohtalon viedä ja katsoo rauhallisena kaikkea mitä eteen tulee. Lopputulos on jokatapauksessa ennemmin tai myöhemmin kaikilla sama, joten miksi sitä sen enempää surisi tai toisaalta toivoisikaan.
Haluan saada aikaan jotakin näkyvämpää, jotakin pysyvämpää, mutten tiedä mitä. Ei sen tarvitse olla isoa, kunhan se on merkityksellistä minulle itselleni. En vain ole vielä löytänyt tarkoitustani. Ainakin yksi päämääräni on omalla esimerkilläni toimia läheisiäni kohtaan niin kuin olisin itse toivonut minua kohtaan toimittavan.
Haluan yrittää ymmärtää myös niiden ihmisten motiiveja, jotka eivät kykene näkemään toisen tarpeita muuta kuin itsekkäiden silmälasien lävitse. Haluan jopa tavoittaa ajatuksia niiden ihmisten toimien takaa, joilla pyrkimys on pahaan – toisen satuttamiseen. Haluan saada kiinni siitä, mitä heiltä puuttuu. Tiedän, ettei muita voi muuttaa, mutta jotenkin toivoisin itse ymmärtämällä pahuuden olevan tuon toisen ihmisen heikkoutta, pystyväni tuntemaan itseni arvokkaammaksi hyvyyden kautta. Koen, että hyväntahtoisuus ja halu ymmärtää toisia on mielen vahvuutta. Pahuus, tunnekylmyys ja julmuus etenkin puolustuskyvyttömiä kohtaan on oikeastaan noiden ihmisten heikkoutta. Ei se anna oikeutta tuollaisille toimille. Ei se anna niitä anteeksi. Mutta se auttaa pääsemään niiden yläpuolelle, se auttaa näkemään niiden lävitse. Oman pahan olonsa käsittelemiseen kyvytön ihminen kääntää helposti pahuuden itsestään ulospäin purkaen sen muihin, tai sitten kiertää sen sisäänpäin tuhoten itseään. Vaatii valtavaa vahvuutta nostaa oma paha olo pöydälle, tarkastella sitä kuin ulkopuolisena ja pyrkiä muokkaamaan sitä niin, että se muuntuukin joksikin paremmaksi, kauniimmaksi. Taitavissa käsissä pahastakin saa alkemistin tavoin muokattua jotakin arvokasta ja kaunista. Siihen siis pyrin!
